Vuoden ensimmäiset versot kiduksiin ja kirjastopenkki!

 

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Vanhassa Suomessa ensimmäiset versot on pilkottu ja syöty pastan ja Aura-juustomurujen kera. Kello kolistelee kolmessa Almatyssa jonka mukaan De Re Allii Sativi-blogi on kellotettu. Ilotulitukset ovat siellä jo kaiketi ohi ja edessä vuoden ensimmäisen päivät toimet kunhan aamu koittaa. Almaty elikkä se kaupunki joka meilläkin vielä tunnetaan paremmin ainakin vanhempien sukupolvien keskuudessa nimellä Alma-Ata on keskeisellä paikalla jossain siellä missä kynsilaukka on alunperin kasvanut. Almatyssä ei ole maailman kylmimmät talvet ja juuri nyt siellä on pari miinusastetta ja ilmankosteus on 80%. Tammikuun keskilämpötila pitemmällä tarkasteluvälillä on -4,7. Almatyn sää vastaa pitkälti samaa mitä Kazhakstanissa noin yleensä on. Suomalaiselle voi olla yllättävää se, että Almatyssa sataa kesä-elokuussa keskimäärin joka toinen päivä. Almaty on samalla levysasteella kuin Filaree Washingtonissa.

Juuri tätä kirjoitettaessa Okanoganin piirikunnassa jossa Filaree sijaitsee on pakkasta -6 selssiusta. Lunta on maassa kotitarpeiksi. Filaree ja sen naapuritilat, Omakin taajamassa on muitakin kynsilaukan viljelijöitä, eivät voi leuhkia sellaisilla pakkasilla joilla Vanhankin Suomen kynsilaukan viljelijöitä voidaan siunata, mutta siellä vallitsee kesäkuukausina  yksi asiatila joka tekee tuosta laaksosta ehkä kaikista ihanteellisimman paikan kynsilaukan viljelylle koko maailmassa.

Tuo yksi asia on siinä, että siellä ei käytännössä sada lainkaan heinä-elokuussa ja ilman lämpötila on jatkuvasti helle-lukemissa päivällä ja yöt ovat kuivan viileitä. Kaman voi kuivata hangaarimaisissa suuleissa kattoon ripustettuna. Toki Filareen kynsilaukka ei taatusti ole yhtä maukasta kuin suomalainen koska kylmä talvi puuttuu. Kaiken lisäksi viljely on keinokastelun varassa. Filareen ja sen kumppaneiden etu on myös siinä, että siellä voi kasvattaa kaikkien kasvuryhmien lajikkeita; kreolejakin varsin hyvällä menestyksellä. Kreoleja on hankala kasvattaa Suomessa kaikista parhaimillakaan alueilla, suotuisan kesän vyöhykkeellä, Vanhassa Suomessa ja Läntisimmällä Uudellamaalla. Aurinkotunnit eivät riitä ja yksinkertaisesti sanoen täällä on liian kylmää.

Piti puhuman kirjastopenkistä ja niinhän sitten tehdäänkin. De Re Allii Sativin viljelmän kirjastopenkissä on nyt 105 lajiketta ja ensi syksynä on luvassa runsaasti uusia kynsilaukkoja lähinnä Euroopasta. Varsin helposti päästään kolkuttelemaan jo kahdensadan lajikkeen rajaa, mutta sanotaan nyt sitten että aivan varmasti 180.

Kynsilaukan kasvattamisen yksi suuri viehätys ovat eri kasvuryhmät ja lukuisat lajikkeet. Jokaisen kynsilaukan kasvattajan, harrastajan, vakavikon ja varsinaisen viljelijän tulisi pitää kirjasto-penkkiä. Mutta mikä sitten tekee kirjastopenkin? Mikä on vähimmäismäärä? Tehdäänpäs pieni hahmotelma ja aloitetaan kasvuryhmistä. Luonnollisestikin kuusi peruskasvuryhmää ovat:

— Aidot raitapurppurat ja marmori-, ja lasipurppurat.
— Rocambolet
— Posliinit
— Artisokat
— Turbaanit
— Silverskinit
— Muut erikoisemmat.

Noista kuudesta ryhmästä pitäisi saada 24 lajiketta jota voidaan pitää kirjastopenkin vähimmäis-vaatimuksena. Mutta mistä noita kaikkia sitten saa; siinäpä kysymys. Harrastajien yhteistyö on kaikkien tärkein asia vaiheessa jossa meillä ei ole Suomen Filareeta ja jos olisikin niin se on vielä varsin vaiheessaan.

Raitapurppuraa saa varmuudella ainakin yhdeltä Vanhan Suomen tuottajalta, mutta kyseinen lajike on juuri se joka tekee valkoiset wrapperit. Marmoripurppuroista varmin tapaus on tietenkin Siperialainen ja se riittää aluksi. Bauhausin valikoimissa oli viimä syksynä tsekkiläistä Unikat-lajiketta joka on todella hyvä Lasipurppura. Oikein käsiteltynä wrappereissa on todella platinaa, kultaa, hopeaa, kuparia ja tietenkin kaikista hienointa purppuraa. Niin ja tietenkin jotain lasimaista. Lasista hohdetta on myös kypsissä kynsissä. Unikat-lasipurppuraa kannattaa kasvattaa joulukuusenkoristeeksi.

Rocamboleja on liikkeellä ainakin kaksi eri lajiketta; tietenkin Iso venäläinen elikkä se josta tunentaan Alexandra-niminen kanta. Toinen hyvä valinta on ns. Etelä-Suomalainen jota kasvattaa Vanhassa Suomessa ainakin yksi viljelijä. Virosta saa helposti punaista venäläistä ja ukrainalaista Ljubashaa.

Posliineja kasvattaa tietämättään varsin moni. Zieimai tunkee puutarhoihin ja vallannee ykköslajikkeen aseman lähivuosina. Dukat ja Ornak ovat myös ns. must-lajikkeita.

Artisokista kasvuvarmin on Casablanca. Muita pakollisia ovat tietenkin Germidour ja Therador.

Turbaaneja on vaikea löytää ja ne vaativat vähän kärsivällisyyttä. Joillakin harrastajilla voi olla jaettavaa muille.

Silverskinejä näkee toreilla mutta kukaan noista myyjistä ei tiedä myymiensä lajikkeiden nimiä. Silverskinien arvo on pitkässä säilyvyydeessä ja siinä, että jo kahdesta raapista saa 6-8 varsin ytyistä isoa kynttä ruuanlaittoon ja loput pienemmät kynnet voi pistää ruukkuun ja multaan. De Re Allii Sativin kirjastopenkissä on tällä hetkellä kuusi Silverskiniä: ”Garcia,” Intialainen III; Intialainen ”III”; ”Laitila;” ”Japo” ja Isokääntä ”III.”

Harvinaisuuksia on sitten maailma väärällään, mutta viiden kuuden vuoden päästä saatavailla on Aasian purppuroita sun muita.

Mutta jos nyt lopuksi tehtäisiin tällainen hahmotelma aloittelevan kynsilaukkaajan kirjastopenkistä:

Aidot raitapurppurat: Verchaja mcara; Kolkjan purppura
Marmoripurppurat: Siperialainen
Lasipurppurat: Unikat
Rocambolet: Iso venäläinen; Etelä-Suomalainen; Punainen venäläinen; Ljubasha; Killarney Red
Posliinit: Zieimiai; Ornak; Dukat; Georgian Chrystal
Artisokat: Casablanca; Germidour; Therador;
Turbaanit: Dushanbe; Red Janice; ja ns. "Morado."
Silverskinit: Japo ja joku ihan ”mikä tahansa” torilta löytyvä.

Em. kuuden kasvuryhmän 24 lajiketta antavat jo varsin hyvä kuvan siitä mikä se kynsilaukka sitten ihan oikeasti on. 4 kynttä jokaista ja ollaankin jo 96 raapin sadossa. Maahan menee jonkin verran seuraavana syksynä, mutta syötävääkin riittää ja tietysti mikä parasta: kavereillekin riittää maisteltavaa. Ainahan kirjaston kokoa voi kasvattaa ja kun suosikki-lajikkeet löytyvät niin niitä voi tietysti kasvattaa enemmän.

Uudenvuodenyön tunnelmiin sopii hyvin alkuperäisen Baccaran ”The Devil sent You to Loredo.” Maria ja Mayte ovat kuin kaksi tanssivaa kreolia. 1970-luvulla vahvasti elänyt ja seuraavalla vuosikymmenellä maailmasta täysin tietoiseksi tullut ihminen muistaa kyllä nämä kaksi naista. He eivät oikein tulleet toimeen keskenään, ja toinen oli aina toisen kimpussa. Nyt kun tuota saksalaisissa uudenvuodenjuhlissa tehtyä taltiointia katselee uusilla silmillä niin ymmärtää kyllä miksi sitä nahinaa piisasi. Mutta eipä siitä sen enempää. Jokainen katselkoot  videon muutaman kerran niin ymmärtää kyllä miksi toinen oli kateellinen toiselle. Toinen tanssii virheettömästi rytmissä ja pursuaa sietämättömän kevyttä elämäniloa, ja toinen on kuin totinen koivupökkelö. Vanha Suosikin-lukija 1970-luvulta tietää että Mayte oli aivan oikea baletti-tyttö nuorempana. Tästä iloa MMXVI-vuoden ensimmäiseen päivään.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Mitäpä lahjaksi tulevalle sadolle? Kynsilaukan jouluaamun toivotut!

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kysymys ei ole turhaan asetettu eikä se ole millään muotoa absurdi. Nimittäin katteen alla nukkuu suuri kansa joka nousee pinnalle mahdollisesti jo maaliskuun puolivälissä ja yltyy kauheaan kasvuun ihmisen sitä estämäti. Lannoitus on tehty ja viimeistään tulevan vuoden pääsiäisen korvilla on mahdollisen lisätypen aika. Nimittäin suuri on jytinä sille että tänä vuonna kaikki on aikasessa ja muutenkin ilmat ovat suotuisimmista suotuisimmat aina hamaan elokuuhun saakka jolloin on päivällä lämmintä ja yöllä viileän kuivaa.

Mutta jotain pitäisi keksiä jolla katteen alla nukkuvaa kansaa ilahduttaisi. Itse asiassa se onkin jo tiedossa, mutta nyansseista nyt vain keskustellaan. De Re Allii Sativi näet tutki asiaa jo tämän kuluvan kalenterivuoden keväällä ja esitteli tulokset tässä avauksessa.

Kyse on siis siitä että kasvit tarvitsevat kasvinarvoiseen elämäänsä musiikkia siinä missä ihmiset tarvitsevat sitä ihmisarvoiseen elämään. Niinpä on aiheellista mennä kynsilaukkapenkkien liepeille hyvän kaiuttimen kanssa ja soittaa älylaitteen kautta pieni talvikonsertti. Se lievittää kasvien stressiä varsinkin vanhan Suomen oloissa joissa kestävää pakkasjaksoa saadaan vielä odotella muutaman viikon ajan. Tämän De Re Alli Sativin MMXVI-vuoden joulukalenterin viimeisessä luukussa mietitään sitten sopivaa soittolistaa. Yksi on pidettävä kuitenkin joukosta ehdottomasti poissa ja se on tietenkin ”Kielon jäähyväiset.”

Pitkän harkinnan jälkeen on päädytty suosittelemaan seuraavaa soittolistaa. Jos lauluissa on uskonnollista motiivia niin se ei ole tarkoitus. On vain niin, että laulu tai instrumentaali on aina se mikä se on. Se voi toimia fiiliksen nostattajana ja rauhoittajana tietynlaisesta paatoksesta huolimatta. Mutta tässä sitä olisi:

Alkuun sopii hiljaiseksi herätteeksi ilman muuta Händelin Largo oopperasta Xerxses.

Hieman räväkämpi onkin sitten Sibeliuksen talvisesti keinuva Festivo antante. Tämä Oslon Filharmoonikkojen tulkinta Mariss Jansonsin johdolla on oivaa kamaa.

Fiona Applen tulkinta Beatles-kappaleesta ”Across the Universe” on vilahtanut täällä kerran aiemmminkn, mutta saa se vilahtaa uudelleenkin.

Sitten on aika antaa kyytiä kynsien sisällä oleville tuleville hedelmällisille lehdille Banglesin tahtiin. Tämä näiden Kalifornian devotskoiden Pittsburgin-tulkinta vuodelta 1986 on erinomaisen hyvä.

´Kantria pitää olla mukana ripaus ja siihen parhaiten säistä puhuva ”Four Strong Winds” ittensä Neil Youngin tulkitsemana on must.

Hiski Salomaan ”Talvella maa oli valkoinen” on sopivan hallittua kakofoniaa, suorastaan nerokkaalla tavalla hallittu kokonaisuus joka on äänilannoitteena parhaasta päästä.

Pitkään harkittiin sitä kumpi saa esittää tämän laulun; Andrea vai Mirousia, mutta lopulta nainääni voitti ja tietenkin valinnassa painoi Andre Rieun johtaman orkesterin mestarillinen sointi. Siis Panis Angelicus. 

Lopuksi vielä brasilialainen versio kitarasaundilla katolilaisten käyttämästä jouluyön julistuksesta. Tästä keskusteltiin De Re Allii Sativin toimituksessa pitkään mutta lopulta toteamus oli savolaistyylinen ”haetanneeko tuo.” Kynsilaukkojen jouluaamun konsertti on syytä päättää tähän.



De Re Allii Sativi toivottaa kaikille hyvää keskitalven rauhaa. Palaamme asiaan tammikuun ensimmäisenä päivänä MMXVII-vuonna ja tietenkin Almatyn ajan mukaan.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Monen kovan päivän illan kynsilaukka-porina.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Aivan aluksi pitää itsekin katsoa mitä katolla oikein tapahtuu. Vieläkö nousee käyrä ja joko se on jääputkessa? Ja kun asiaa tarkastelee niin käyrä ei ole vieläkään jääputkessa. Karttaa kun katselee niin jokainen voi huomata sen, että Beringin salmesta kun kävelee kohti pohjoisnapaa niin siinä voi kyllä olla sellainen vaara että avantoon tipahtaa jos ei varaansa pidä. Elikkä ei nyt ole talvi mitenkään kylmimmästä päästä. Vanhassa Suomessa penkkien katteen päällä ei ole lunta ja katteen alla routakerroskin on varmasti jo sulanut. Kylmä jaksoa antaa odotella itseään ja varmaa saamme elää tammikuun kymmenennen tietämille ennen kuin sen suhteen mitään tapahtuu.

Muutama päivä on mennyt julkimoimatta sillä joskus elämään sattuu monta kovaa päivää ja kovan päivän iltaa. Työ on ihmiselle siunaus ja suuri siunaus onkin, mutta harrastuksia se monesti rajoittaa. Onneksi elämässä tehdä valintoja ja niitä pitää tehdä päivittäin. Keskiviikkona oli talvipäivän seisaus ja niin oli kova päivä että puolilta päivin unohtui jotain tärkeää elikkä "katse etelään päin!" Onneksi torstai oli aurinkoinen päivä ja kyllähän myötäaurinko on sellainen suure että kyllä sen heti huomaa.

Nämä ovat niitä päiviä jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään. Tietysti voisi huomenna jouluaattona vähän poistaa katetta muutamasta penkistä ja katsoa miten kynnet jakselevat. Kuviakin voisi tietysti ottaa sillä asioita on syytä dokumentoida. Luultavasti kaikki kynnet ovat  suotuisan syksyn jälkeen hyvät juuret. Joulukuuta on jäljellä seitsemän päivää ja parhaimmassa tapauksessa sprouttaukseen on aikaa vain 75 päivää. Se siis tarkoittaisi seuraavaa:

    —Leutoa säätä tammikuun kymmenenteen ja hieman lunta.
    —Pakkasjakso helmikuun puoliväliin saakka.
    —Leutoa säätä helmikuun puolesta välistä helmikuun loppuun.
    —Poikkeuksellisen lämmin ilmanala maaliskuun puoliväliin.

Silloin sprouttaus olisi tosiasia maaliskuun puolivälissä ei kaksi viikkoa aiemmin kuin viimä vuonna. Sen jälkeen ei olisi sitten väliä vaikka takatalvi tulisikin sillä kevät on silloin jo niin että päivällä auringon kehrä käy korkeampaan ja korkeampaan. Haaveillahan aina saa, mutta joskus se ihannevuosi vain tulee emmekä sille mitään voi.

Kovan päivän iltana kotiin tultaessa on Siperialaiset maistuneet ja antaneet uutta voimaa väsyneelle. Mitä pitemmälle vuosi on mennyt ja mitä enemmän omaa Siperialaista on näkkärin päällä syönyt on tullut enemmän ja enemmän vakuuttuneeksi siitä, että se on todella aito asia. Rocambole-aika on jo mennyt ohitse ja nyt on Purppura-lajikkeiden ja Posliiinien  aika. Tämä olis istten kahdeskymmenes luukku ja sehän tarkoittaa sitä, että muutama on vielä jäljellä. Ei kaikki todellakaan mene niin kuin suunnitteli. Tämän päivän musiikki-valinta ei välttämäti ole kovin jouluinen, mutta otiskkoon ja mennäpäivien fiilikseen sopiva kuitenkin. Ei Beatlesia sentään. Mutta kovan päivän momentti sentään löytyy kun sanoja oikein kuuntelee.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Oikeita suomalaisia kynsilaukka-festivaaleja odotellessa.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

De Re Allii Sativin yksi vuoden kohokohdista oli ilman muuta Viron vierailu, siis matka Ülenurmen kynsilaukkafetivaaleille Tarton historiallisen kaupungin liepeille. Ajankohta oli elokuun kolmas viikonloppu eli sama kuin se jolloin Suomessakin vietetään vastaavia. Ülermurmen festivaalit taisivat jäädä toistaiseksi viimeiseksi visiitiksi. Nimittäin ruokahalu kasvaa aina syödessä ja kahta kertaa ei kannattaisi kastaa jalkaa samaan virtaan. Ensi vuosi tuo sinne tuskin mitään olennaisesti uutta. Tuskin siellä on tarjolla myytiin sen enempää lajikkeita kuin tänäkään vuonna. Tunnelman vuoksi sinne toki voisi matkata mutta ehkä jäänee tekemäti. Ehkä on aika naamioitua vaikkapa turkkilaiseksi matkata Keravan valkosipulifestivaaleille.

Asia vain on nyt niin, että elokuu on aivan liian aikainen aika täysiverisille kynsilaukka-festivaaleille. De Re Allii Sativin koetilalla tänä vuonna kovavartiset kynsilaukat päästiin korjaamaan verrattain aikaisin eli heinäkuun puolivälin jälkeen ja siitä noin kymmenen päivää eteenpäin. Kama oli kunnolla kuivaa vasta syyskuun alussa. Esimerkiksi Kanadassa joka on kunnon perinteisellä tavalla tuotetun kynsilaukan mallimaa kynsilaukka-festivaalein aika on pääsääntöisesti syyskuussa. Kama vaatii aikaa kuutisen viikkoa kuivatakseen ja vasta syyskuun alun jälkeen kaikki lajikkeet ovat myyntikunnossa. Tämä siitä huolmatta, että Kanadan ja Quebeckin alueet ovat paljon etelämpänä kuin Suomi.

Mutta ehkä meilläkin joskus nähdään aivan oikeat kynsilaukka-festivaalit. Mutta niitä on turha järjestää ellei ole olemassa noin kahdenkymmenen tuottajan joukkoa jotka pystyvät tuomaan myyntiin kukin vähintään 50 kiloa kunnon kamaa. Niitä on myöskin turha järjestää jos festivaalien torilta ei löydy koko kynsilaukan lajike-kirjo vähintäänkin hyvällä otannalla. Tämä tarkoittaisi sitä, että olis mahdollista ostaa noin neljääkymmentä eri lajiketta kynsilaukkaa.

Mutta mitäpä päivään kuuluisi. No aloitetaan aluksi vaikkapa paikkakunnasta. Niitä ei ole pakko järjestää missään suuressa kaupungissa eikä edes maakuntakeskuksessa. Paikka jonne voi tulla suhteellisen helposti suunnasta kuin suunnasta on sopiva. Pienikin paikkakunta tulee hyvin kysymykseen sillä markkinointi onnistuu hyvin sosiaalisessa mediassa. Olisi kuitenkin hyvä, että paikkakunnalla olis yksi ravitsemusliike. Päivään kuuluisi varmastikin asiantuntijan pitämä luento asiaan liittyen. Tai aamupäivän ohjelmassa voisi olla kynsilaukka-aiheinen seminaari jossa olisi kolmekin eri luennoitsijaa. Aamupäivän päättäsi sitten ”Vuoden raapi-kilpailun” voittajan julkistaminen. Sen jälkeen alkaisivat sitten markkinat. Paikalla olisi parikymmentä kotimaista tuottajaa myymässä kamaansa.

Luonnollisestikin kynsilaukkaan liittyvät oheistuotteet olisivat esillä. Ja tietenkin torialueelle vois päästää myymään myös sellaisia tuottajia jotka takaisivat kunnon tunnelman synnyn. Ruokaakin pitäisi olla tarjolla ja kyllä torialueen keskelle kuuluisi elävä musiikki. Muuten oikeaa tunnelmaa ei synny. Toritoiminta loppuisi kello viiden maissa. Illalla paikallisessa ravitsemusliikkeessä voisi olla vielä kynsilaukkapitoinen ilta. Ja tietenkin bändi soittamassa kunnon kantri-henkistä kynsilaukka-musaa. Illan menuu olisi tietysti kynsilaukka-pitoinen. Olisi paistettua kynsilaukkaa, jykevää kynsilaukka-keittoa ja kaikkea mahdollista kynsilaukalla maustettua. Ehkä joskus, ehkä joskus meilläkin… Mutta nyt kehiin jouluista Belafontea.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Vuoden kynsilaukka 2016 - Siperialainen!

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

TIME-lehdellä jo vuodesta 1927 lähtien ollut tapana valita vuoden henkilö. Ensimmäinen vuoden henkilö oli ensimmäisenä Atlantin yli yksin lentänyt Charles Lindbergh. Luonnollisestikin tuolloin oli kyse vielä ”Vuoden mies-valinnasta.” Tänä vuonna valinta osui tietenkin Yhdysvaltojen tulevaan presidenttiin eli vuoden henkilö Donald Trump. Vain kaksi vuoden 1927 jälkeen Yhdysvaltojen presidentteinä toimineista henkilöistä ei ole saanut itseään lehden kantaan valinnan myötä tai muuten. Nuo kaksi ovat Herbert Hoover ja Gerald Ford.

De Re Allii Sativin toimitus kypsytteli jo viikolla ajatusta valita vuoden kynsilaukka. Nyt se on tehty ja varsin yksimielinen valinta oli Siperialainen. Kyse on siis marmoripurppuroiden kasvuryhmään kuuluvasta meillä erittäin aliarvostetusta kynsilaukasta. Aliarvostus johtuu tietenkin siitä, että se jää aina iänikuisen Alexandran varjoon. Nyttemmin Posliinien kasvuryhmään kuuluva Zieiminai valtaa viljelyksiä eikä Siperialainen saa vieläkään sitä arvostusta joka sille kuuluisi.

Muutama päivä sitten täällä puhuttiin siitä menestyykö kovavartinen kynsilaukka Egyptissä Niilin suiston korkeudella. Tulimme siihen tulokseen että se on mahdollista ja on varmastikin ollut mahdollista jo reilut 3000 vuotta sitten faarao Ramses toisen aikana. Siperialainen ja muutama sen läheinen lajike-toveri kuuluvat kaikista parhaiten eri olosuhteisiin sopeutuvien  kynsilaukkojen joukkoon. Se on kaikkialla hyvin viljelyvarma lajike ja se säilyy pitempään kuin Rocambole-kasvuryhmään kuuluva Iso venäläinen, tuo suomalaisille tuttu Alexandra.

Amerikkaan Siperialainen saapui alunperin Euroopan kautta. Alaskaan se saapui venäläisten kauppiaden tuomana 1900-luvun alussa. Ja tuosta ajasta lähtien amerikkalaisessa kynsilaukka-kirjallisuudessa, painetuissa kirjoissa ja lehdissä ja internetissä, elää seuraava vanha sanonta vielä tänäkin päivänä: ”Sitä vaihdettiin pois laitureilta vastineeksi tuoreista vihanneksista.”

Siperialainen eroaa esimerkiksi Rocambole-kasvuryhmän kynsilaukoista kuoritun kynnen värin puolesta. Siinä on aavistuksen verran vihreää hohdetta kun sitä tarkastelee keinovalossa, ja se antaa jotenkin ”norsunluisen" vaikutelman. Siperialainen on vahva maultaan kun sitä syödään raaka-murskattuna. Mutta kun sitä käytetään ruuanlaiton yhteydessä, eli kun sitä kuumenentaan, niin sen lempeä maku pääsee oikeuksiinsa. Se on helppo kuoria ja yksi parhaista valinnoista kun halutaan paahdettua kynsilaukkaa.

Jos haluaa valita kynsilaukan terveysvaikutusten pohjalta niin Siperialainen on erinomaisen hyvä valinta. Allisiini-pitoisuudeltaan se on yksi parhaista ja tulee samalle tasolle tässä suhteessa Posliini-kasvuryhmän lajikkeiden kanssa. Tietysti allisiini-pitoisuus on korkeampi mitä pohjoisemmassa Siperialainen on kasvanut. Maaperälläkin on osuutensa asiaan ja siperialainen pitää karjanlannalla terästetystä mullasta. Karjanlannassa on paljon rikkiä ja niinpä orgaanisesti tai mahdollisimman luonnonmukaisesti kasvatettu siperialainen on aina hyvää kamaa.

Ruuanlaitossa Siperilainen on yksi parhaista, ellei peräti paras ja monikäyttöisin kaikista kynsilaukoista. Se parhaiten karamellisoituvia lajikkeita ja tuo makuvivahde saavutetaan nopeasti. Siihen riittää vain 20 sekunnin sauteeraus kuumalla pannulla voissa. Ns. Maillard-reaktio tapahtuu pannulla todella nopeasti; sokeri sitoutuu proteiinien aminohappoihin tuottaen glykosyyliamiinia. Uudelleenjärjestäytyminen tapahtuu myös nopeasti ja glykosyyliamiini muuttuu vakaammaksi ketoamiinimolekyyliksi. Ketoamiini tekee maun ja värin toffeeseen ja paistettuun sipuliin ja se on myös "paahtoleivän maku." Maillard-reaktio tapahtuu 140-asteen lämpötilassa. Hienostuneempi tapa kynsilaukkavoille on yksinkertaisesti sekoittaa pilkottu tai puristettu ja sauteerattu siperialainen voihin ja nauttia se lämpimänä. Uuniperunoiden kanssa yhdistelmä on hyvin viettelevän tuoksuinen ja maku on sellainen, että jälkiruokaa ei jää todellakaan jää kaipaamaan. Sanomattakin on selvää että Siperialainen on oiva joulu-kynsilaukka.

Ulkonäöltään Siperialainen on todella viehättävä; isohkot valkoiset raapit joiden päällyslehdissä on marmorikuvioista purppuraa. Siperialainen kuuluu niihin kynsilaukkoihin jotka voidaan manipuloinnin avulla saada tuottamaan oikeita siemeniä. Siperialaisen kukinto josta on poistettu itusilmut  on kauniin violetti. Itse asiassa siperialainen oli itseoikeutettu valinta ensimmäiseksi vuoden kynsilaukaksi. Päivän musiikkivalinta on luonnollisestikin Aina Efimova.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Mikähän olisi kynsilaukkamaisin joululaulu?

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Lauantain toivottuja kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen joululaulut koska tänäinen laululista on niitä tulvillaan. Otsikon mukaan on nyt tietenkin elettävä ja juttu sen mukaan myös väännettävä. Mutta mikähän se oikein sitten on? Lähestyisikö asiaa ulkoisista vai sisäisistä kriteereistä. 

Joululauluissa ei mainita sanaa valkosipuli tai kynsilaukka. Tässä tapaukseesa Juice Leskisen Sika on ehdottomasti lähinnä. Siinä nimittäin on ainakin lista jouluna nautittavista aineista: Joulu täynnä on kinkkua, kylkeä, potkaa, läskiä, niskaa ja tietenkin votkaa… Mutta ei siellä mainita kynsilaukkaa eikä valkosipulia.

Mutta eräs tietty laulu ilmaisee kyllä talvikynsiluakan viljelijän hartaan toiveen. Se on tunnelmallinen kuvaus ajasta jota näemme kaikista varmimmin vain postikorteissa ja vanhoissa elokuvissa. Toisaalta myös eräs ulkomainen laulu tulee lähelle tätä talvimaisemaa. Eikä nyt puhe ole mistään eräästä tai tavallisesta laulusta vaan kyseessä on yksi maailman eniten myydyistä ja levytetyimmistä joululauluista. Nythän tässä vallan huomaa sen että kynsilaukkamaisia lauluja voi olla muitakin. Ehkä tämä tarkastelu pitäytyy nyt näihin kahteen ja enemmänkin kotimaiseen. Eri asia sitten kumman soitamme loppulauluna.

No kysehän on tietenkin kynsilaukanviljelijän hartaasta toiveesta. Siitä että muhkeiden penkkien hyvin kateytujen penkkien päällä olisi reilu kerros kunnon lunta. Nyt monella alkaa jo raksuttamaan päässä ja pikku hiljaa oikea vastaus hiippii mieleen kunnes se välähtää mahtavana ahaa-elämyksenä tajuntaan. Niin, kaikista kynsilaukkamaisin laulu lienee ”On hanget korkeat nietokset.” Talvea tarvitaan sillä talvikynsilaukka tarvitsee talvea ja oikeaan aikaan tuleva lumipeite on tarpeellinen, sen osoitti viime talvi.

Joululaulun runon on tehnyt Vilhelm (Vilkku) Joukahainen (aikaisempi sukunimi Seppä) (19. huhtikuuta 1879 Vehkalahti – 27. maaliskuuta 1929 Hamina). Joukahainen oli suomalainen opettaja, toimittaja, runoilija, Maalaisliiton kansanedustaja ja peräti ministeri. Ministerinä hän oli neljässä eri hallituksessa. Viiteen vuosikymmeneen jääneen elämänsä aikana Joukahainen tuskin söi kovin paljon kynsilaukkaa. Tunnettu raittiusmies kun myös oli niin tuskin valkosipuliviinaakaan hän ehti elämänsä aikana maistaa. Tai mistä sen tietää vaikka raittiusmiehen vakaumuksen syynä olikin kerran nuoruudessa vahingossa otettu tömänderi kynsilaukkaviinaa. Kukapa tietää? Runojulkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1901 Joulupukki-lehdessä ja sävelmän siihen on tehnyt itse Sibelius. Laululla oli erikoisasema Sibeliuksen kotona Ainolassa: perheen joulunvietto alkoi säveltäjän soittaessa kappaleen flyygelillä. Sibelius mitä ilmeisimmin nautti elämänsä aikana jossain muodossa kynsilaukkaa.

Se ulkomainen samaa asiaa ajava laulu on tietenkin ”White Christmas.” Se on 101-vuotiaaksi eläneen Irving Berlinin tekele. Berlin oli venäjän-juutalaisten emigranttien lapsi ja on todennäköistä että hän söi elämänsä aikana useastikin kynsilaukkaa. Laulun teki tulkinnalalan tunnetuksi Bing Crosby ja se on maailman eniten myyty single-levy.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Hyvää kynsilaukka-sivustoa etsimässä.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Internet kasvaa päivä päivältä, ja mikä oli eilen sangen hyvää voi huomenna olla jo aivan totaalisesti out! Niin paljon kuin Filareen farmi on De Re Allii Sativin ensimmäisenä vuonna ollut tapeetilla ei se kuitenkaan ole ykkönen mitä tulee maailman kynsilaukka-sivustoihin. On tietysti mahdotonta sanoa mikä on kaikkien sivujen ykkönen eikä siihen koskaan mitään vastausta löydykään. Kukaan ei nimittäin pysty hallitsemaan sellaista rannatonta merta kuin Internet on. Mutta hyviä sivustoja toki löytyy. Jos otetaan mittapuuksi hyvä keskivertoinen englanninkielisessä maailmassa elävä kynsilaukka-sivusto niin meillä ollaan valovuosia jäljessä. Suomesta puuttuu täysin ”kynsilaukan kokovartalo-sivusto.”

Eilistä avausta kirjoitettaessa De Re Allii Sativin toimittaja löysi yhden varsin hyvän sivuston. Kyse on Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain Washingtonissa toimivan Grey Duck Garlicin sivustosta. Tietysti se on englanninkielinen ja monen nuoremman polven suomalaisen on vaikea ymmärtää sitä että kaikki eivät osaa englantia. Mutta ongelman kanssa on elettävä niin kauan kuin meiltä Suomesta löytyy aivan oikea kynsilaukan kokovartalo-sivusto. Grey Duck Garlicin sivuilta ei löydy samanlaista kuvausta eri lajikkeista kuin monelta muulta sivustolta  löytyy. Sivuston vahvuus on sen mielenkiintoisia yhteyksiä avaavissa linkeistä. Kaikkinensa sivusto on hyvin kirjoitettu ja sen arkkitehtuuri on hyvä. Joka lukee sivuston kokonaisuudessa läpi niin on kyllä suorittanut kynsilaukan approbaturin teoreettisen osan. Sivuston lukee englanninkielentaitoinen henkilö varsin nopeasti. Toisaalta pienissä erissä lukeminen on aina suositeltavampaa. Eri asia sitten jos asialla on henkilö joka kaikesta sydämestään uppoutuu kohteeseen. Silloin kaiken lukee yhtäjaksoisesti ja kaikki todellakin tartuu tajuntaan.

Nyt herääkin kysymys siitä milloin me saamme suomenkielisen kynsilaukan kokovartalosivun. Grey Duck Garlicin sivujen taustalla on tietenkin asiansa tunteva farmari ja hänen taustajoukkonsa. Maailman parhaimmat kynsilaukkasivut ovat aina jonkin farmin sivuja. Suomessakin tällaisia sivustoja toki on, mutta yhden lajikkeen ympärille on vaikea rakentaa kiinnostavaa maailmaa. Kotisivu on itse asiassa kirja jota on helppo selailla. Kotisivu voittaa informaation jakamisessa aina blogin. Blogillakin on toki omat etunsa, mutta sen seuraaminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Toisaalta blogilla on omat vahvuutensa. Joka pystyy yhdistämään kotisivut ja blogin on aina vahvoilla. Ja joka pystyy tuomaan kotisivujen ja blogin yhdistelmän tueksi facebookin ja instagramin niin luo voittamattoman yhdistelmän. Filareen ja Grey Duck Garlicin kotisivujen tukena ei ole blogia. Blogin kirjoittaminen ei ole mikään helppo urakka.  Silloin tällöin päivitettävät kotisivut ovat helpompi ratkaisu monelle.

Paljon olisi siis tehtävää ja tekijöitä on vähän ja heillä on varsin vähän aikaa. Tässäkin perättävä pitkäjänteisyyden perään. Jotta joku voisi luoda hyvät kotisivut pitää ensi kartuttaa kokemusta ja hankkia tietoa. ”Salonki-viljelijä” ei yksinkertaisesti ole uskottava. Periaatteessa kynsilaukasta pääsee varsin hyvin perille lukemalla muutaman kirjan ja penkomalla internettiä ahkerasti muutaman päivän ajan. Kyse ei ole kuitenkaan toimittajan työstä. Toimittaja voi penkoa taustoja ja kirjoittaa hyvän jutun varsin nopeasti. Mutta onko olemassa ”oikeaa” juttua, siis tilannetta jossa joku vois kertoa totuuden. Hyvänkin toimittajan hyvä juttu on aina enemmän tai vähemmän ”kaunokirjallisuutta.” Toimittaja voi kirjoittaa hyvän jutun asiasta jota hän ei ole todeksi elänyt. Ehkä joku pystyy kirjoittamaan kynsilaukastakin vaikka ei ole sitä itse maistanut saatika viljellyt.

Mutta kaikki on toki mahdollista. Kerrotaan että joskus puoli vuosisataa sitten Oy ALKO:n tehtävissä ja aivan pääkonttorissa työskenteli mies alkoholijuomien asiantuntijana joka oli absolutisti eikä ollut kai koskaan edes maistanut mitään alkoholijuomaa. Hän se oli sitten kertoillut eri viineistä ja muista herraskaisista liemistä kovin suvereeniin tapaan. Eipä tähän muuta voi sanoa kuin että melkoisessa uhmemaassa asumme. Mutta ehkä joskus ja jopa muutaman vuoden sisällä näemme suomalaiset kynsilaukan kokovartalo-kotisivut. Sitä odotellessa voi kuunnella vaikka tällaista musiikkia.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Mistäpä saisimme kunnon ruokaa?

 

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

4. Mooseksen kirja 11:4-5

”Israelilaisten mukana seuranneessa sekalaisessa väessä heräsi hillitön ruoanhimo. Israelilaiset itsekin rupesivat taas valittamaan ja sanoivat: "Olisipa meillä nyt kunnon ruokaa!  Muistattehan, miten Egyptissä saimme ilmaiseksi kalaa ja miten meillä oli kurkkua, vesimelonia, purjoa, sipulia ja valkosipulia!”

Tarkoitus ei ole nyt kirjoittaa saarnaa eikä kyllä hartauskirjoitustakaan. Eilinen kirjoitus kirvoitti kommentin jossa viitattiin tuohon edeltävään tekstiin joka on neljännessä Mooseksen kirjassa. Päivä on ollut luvalla sanoen pienoista suhinaa joten vielä ei ole päässyt syömään kunnon ruokaa. Kyllä nyt kelpaisi se mitä Mooseksen joukkokunta kaipasi autiomaassa. Ajatella nyt: kalaa, vesimelonia, purjoa, sipulia ja kynsilaukkaa! Eihän terveellisempää ruokaa maan päällä yksinkertaisesti ole eikä koskaan tulekaan. Tietysti sitten voi kysyä ainakin seuraavat kysymykset:

I Ai että millaista kalaa? 
II Millaista kynsilaukkaa?

Useimmilta löytyy kotoa noista viidestä kunnon ruuasta ainakin kalaa jossain muodossa, sipulia ja yhä enenevämmässä määrin myös kynsilaukkaa. Ikävä kyllä suurin osa meillä syötävästä kynsilaukasta on tuotettu Kiinassa. Näin on asian laita vielä pitkään. Egyptiläistä kynsilaukkaa näkee aika harvoin kaupoissamme ja silloinkin se on kuivaamatonta tuoretavaraa.

Mizrajimin maa, Egypti, oli tuhansia vuosi ennen ajanlaskua yltäkylläisyyden pesä mitä ruuantuotantoon tuli. Hellenistisellä ajalla maassa tuotettiin  valtaisia määriä viljaa. Kolme ohrasatoa ei ollut mitenkään tavaton asia vuodessa. Sipulia tuotettiin vanhojen jokilaaksojen kulttuureissa valtaisia määriä, ja nimenomaan eri sipulilajeja. Tavallinen sipuli kasvaa istukkaasta noissa oloissa valmiiksi ja tuleentuu parissa kuukaudessa. Sitä voitiin tuottaa valtaisia määriä. Kynsilaukka oli silloin kuten aina vaikeampi tapaus, mutta varmastikin suotuisan ilmaston Egypti ja Niilin suisto antoivat jo silloin mahdollisuuden tuottaa kaksi satoa vuodessa. Toisaalta kaksi satoa on tuossa sikäli harhaanjohtava ilmaus, että niissä olosuhteissa kynsilaukkaa voidaan istuttaa käytännöllisesti katsoen aina. Israelilaisten kaipaama kynsilaukka oli varmasti nykyisten artisokkien tai silverskinien kaukaisia esi-isiä. Vai onko asia sittenkään näin?

Että varttatuottava kynsilaukka olisi vain pohjoisten leveyksien kasvi on eräs itsepintaisesti elävä myytti täällä Suomessa. Teksasissa jonka pääkaupunki Dallas (32 N”) on käytännössä samalla leveysasteella kuin Egyptin Kairo (30 N”) kasvaa muutama kovavartinen kynsilaukka varsin hyvin. Kyseessä ovat marmoripurppurat Siperialainen ja Bogatyr. Molemmat tuottavat kunnon raapeja, Dallasin korkeudella, ja aivan erityisesti Siperialainen on kynsilaukka jota Texasilaiset kynsilaukan ystävät aivan erityisesti himoavat. Oletettavasti vaikerrus on sielläkin suuri: ”Mistä saisi kunnon kamaa.” Pitää myös muistaa, että ehkä maailman eniten kehuttu ja arvostettu kynsilaukka , Rocambole-kasvuryhmään kuuluva Spanish Roja, tunnetaan myös nimellä ”Egyptinkynsilaukka.” Otsikkokuvasta näkee kynsilaukan tuottaja osoitteen ja amerikkalaisen zip-koodin. Paikkakunta, Bangs Brownin kreivikunnassa,  jossa kynsilaukka on tuotettu sijaitsee keskellä Texasin osavaltiota eli samalla korkeudella kuin Egyptin Kairo ja Gizan pyramidit. Tarkat koordinaatit ovat 31°42′59″N 99°7′51″W.

Toki kynsilaukan viljely Texasissa vaatii paljon kovalla vaivalla hankittua viljelykokemusta, mutta ei pidä luulla että muinaisten kansojen viljelijät olivat kerrassaan tyhmiä. Egyptin pelloilla lainehti aikoinaan aivan varmasti kovavartisia lajikkeita. Siperialaisesta on vain sanottava että on suuri sääli että sitä ei arvosteta täällä Suomessa. Se on vain se vähäisempi ”Alexandra.” Se on läheisine lajike-tovereineen ehkä maailman sopeutuvin kynsilaukka joka rikkoo perinteisiä turhan ahtaasti vedettyjä luokituksia. Mutta tulee sekin päivä jolloin tuon jalon lajikkeen ”kärsivällisyys” palkitaan. Se on nyt Texasin keltaruusun paikka. Jos tämä pätkä on ollut täällä aikaisemminkin niin ei haittaa.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kausikortteja kynsilaukka-frendeille ja muuta pientä!

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kyse ei kuitenkaan ole kausikorteista urheilullisessa mielessä vaan siitä, että nyt on aika lähettää vuoden suuriin juhliin, kalendaarisiin ja muihin, liittyviä kortteja ympäri maailmaa kynsilaukka-frendeille. Koska joukossa sattuu olemaan myös yksi mooseksenuskoinen niin siitä tuo nimitys ”kausikortti.” Heille kun ei oikein passaa laittaa joulukortteja joissa on jouluntoivotuksia. Ja kun eri uskonnon harjoittaja ei voi onnitella mooseksenuskoista hanukka-kortilla niin kausikortti on sitten ainoa vaihtoehto. Kortteja lähti tänään liikkeeelle neljä joista vain yksi Suomeen. Muut lähtivät sitten Tsekinmaalle, Saksaan ja yksi tietenkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin.

Kortit ehtivät ehtinevät vastaanottajilleen ainakin Suomeen, Tsekinmaalle ja Saksaan jouluksi ja Yhdysvaltoihin juuri ennen uudenvuoden koittoa. Rudolf Koivu on edelleenkin kova sana kuten otsikkokuvakin kertoo. Saapa sitten nähdä kuinka monta korttia lähtee liikkeelle ensi vuonna. Facebook on oiva tapa lähettää kausi-, ja juhlaonnitteluja, mutta 1900-luvulla syntyneessä ihmisessä on vielä sen verran vanhan liiton hapatusta että mikään ei käy oikean ja kunnollisen kausikortin yli eikä ohitse. Siinä vain on jotain niin alkuperäistä ja se tuo lähettäjällekin ilon ja onnen väristyksiä. Siellä ne kortit sitten matkaavat ja yksi niistä menee aivan Tyynen valtameren rannikko-osavaltioon Setä Samulin maassa.

Mutta saammeko me pitkähkön kylmän jakson tänä talvena. Ei oikein näytä hyvältä sen suhteen joulukuun puolella. Nimittäin lähipäivinä lämmin ilma suorastaan vyöryy Eurooppaan sillä Karibian seudulla on tällä hetkellä todellinen lämpöaalto. Se huokuu sieltä tuoden Suomeenkin saakka varsin leudon joulun. Ainakaan Vanhassa Suomessa on turha haaveilla valkeasta joulusta. No saivathan nuo penkeissä olevat kynnet viime päivinä jonkin verran kunnollista kylmää. Huomenna on aika tehdä mittauksia. Eiköhän neljän tuuman syvyydessä lämpötila ole vielä hiukan lämpimän puolella.

Talvi on kuitenkin talvi ilman lunta ja kovia pakkasia? Rocambole-aika alkaa olla ohi vaikka sitä on toki vielä jäljellä. Katse siirtyy pikku hiljaa kohti posliineja. Kun De Re Allii Sativi teki retken elokuussa Ülenurmen kynsilaukka-festivaaleille lähti sieltä mukaan lisäysmateriaaliksi isohko säkki balttilaista alkuperää olevaa Zieimiaita. Siitä ei saa läheskään samanlaisia viimeisen tuomion säväreitä kuin lokakuussa maistelun kohteeksi tulleesta armenialaisesta Latasta. Kun tuon lokakuisen illan tunnelmaa muisteleekin niin vallan kauhea puistatus valtaa koko olemuksen, ruumiin, hengen ja sielunkin. Mutta kovaa jytyä Zieimiaikin henkii. Ziemiai tarkoittaa ”talvista” sekä liettuan että latvian kielissä.

Näihin aikoihin takavuosina eräs kirja kului käsissä kovin paljon juuri tähän aikaan. Nyt kirjasta on etsitty viitteitä kynsilaukasta, mutta niitä ei taida löytyä. Ehkä palaamme tuohon ikuisesti kiehtovaan ”matkakertomukseen” tämän viikon perjantaina. Se on todellakin kertomus maailmasta jota ei enää ole. Katsotaanpas lopuksi kuinka beduiinit jammailee. Kyllä tuo suomalaisen pakkojatsin päihittää mennen tullen...

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Mistä kunnon kamaa? Kynsilaukkaa viljelemään — olisiko siitä vientituotteeksi? vol 4

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Jos sanotaan suoraan niin ei ole siinä mielessä jossa asiaa pohdimme kolmessa ensimmäisessä tämän sarjan avauksessa. 10 000 kilon tuottaminen vaatii paljon vaivaa ja sitä ei tehdä ilman lisätyövoimaa. Kymmeneen tonniin pääseminen vaatii kahdeksan vuoden nousujohtoisen työn ja senkään jälkeen viljelijä ei pääse palkkakustannusten, investointien, poistojen ja verojen jälkeen kuin 4000 euron kuukausipalkkaan / brutto. Filareen tila jonka asioihin palaamme vielä monta kertaa etsi takavuosina ”pehtooria" jolle saatetiin tarjota palkkaa 26500-32000 taalaa kokemuksesta riippuen. Ja kyseessä oli peräti Bachelor-tasoinen maatalouden ammattilainen. Tuollainen tila Suomessakin tarvitsisi yhden lähes kokoaikaisen työntekijän ja palkkakustannukset olisivat helposti hänen osaltaan sivukuluineen 42 000 euroa vuodessa.

2000-luvun alkuvuosina eräs suomalainen kynsilaukan viljelijä voivotteli tilannetta tähän tyyliin:  ”Suomessa valkosipulipellot ovat yleensä pieniä ja niiden hoito käsityötä. Jotta viljely olisi oikein bisnestä, olisi lisättävä pinta-alaa, investoitava koneisiin ja kylmävarastointiin, ja pitäisi luoda toimivat markkinointikanavat. Valtaosa sadosta olisi saatava menemään suurille kauppaketjuille.” Kyseinen viljelijä nosti hehtaarilta 1000 kiloa. Tämän julkaisusarjan kolmannessa avauksessa osoitimme laskelman avulla että ”antiikkisella menetelmällä” on mahdollista tuottaa hehtaarilla 10000 kiloa korkealaatuista kynsilaukkaa. Tulimme myös siihen johtopäätelmään että tuo kymmenen tonnia ei riitä yhtikäs mihinkään eikä sekään että noita Suomen Filaree-tiloja olisi 5 kappaletta.

Korkeatasoisen kynsilaukan viljelyn tulevaisuus on pienissä hankkeissa jotka tuottavat sitä 1000-1500 kasvin viljelmillä pienen asiakaskunnan tarpeisiin. Mikä rikkaus olisikaan jos maassamme koittaisi suuri kynsilaukka-herätys ja sitä myötä joka kylässä elinvoimaisella maaseudulla olisi ainakin yksi tällainen mikroviljelijä. 1500 kasvin viljelmä on vielä varsin pieni hanke ja se tuottaa noin 100 kiloa tuota himoittua kunnon kamaa ja siitä jää myyntiin omatarpeen ja lisäysmateriaalin jälkeen vielä 80 kiloa. Se ei kuulosta paljolta, mutta jos noita pienviljelijöitä olisi 1000 kappaletta niin liikuttaisiin jo vaikuttavassa 80000 kilon hiljaisessa volyymissa. 5000 tuollaista viljelijää ja volyymi olisi jo 400000 kiloa. Kauanko tuohon menisi sitten aikaa? 10 vuotta on aivan liian vähän, kyse on yhden sukupolven mittakaavasta.

Kymmenen tonnia on monessakin mielessä raja jota on enää vaikea ylittää. Kustannukset kasvavat ja tuotantoa ei voida enää mekanisoida sen enempää. Ja kun sietää epäillä löytyykö tuollaisten tilojen pitäjiä enempää kuin kourallinen niin suuren luokan vientituotteeksi korkeatasoisesta suomalaisesta talvikynsilaukasta ei yksinkertaisesti ole. Mutta onko se tarpeenkaan? Jokaisen pitäisi saada viljellä kynsilaukkaa, sen pitäisi olla suorastaan perusoikeus. Vientituotteena suomalainen kynsilaukka voi toimia ainoastaan ensiluokkaisen ja superensiluokkaisen lisäysmateriaalin muodossa. Mutta olisihan sekin jo jotain. Kynsilaukka on hyvin paikallinen tuote ja niin sen varmaan pitää ollakin.

Tänään palattiin maan pinnalle eikä pohdittu supernovia eikä tapoja haudata ihmisiä. Asioita voi tarkastella aina monista näkökulmista ja se on mielekkään ihmiselämän perustavaa laatua oleva edellytys. Asioita voi toki tarkastella asiasta itsestään läpi. Kynsilaukkaa voi tarkastella katsomalla sitä maailman läpi ja myös maailmaa voi tarkastella katsomalla sitä kynsilaukan lävitse. Molemmat tuottavat arvokkaita näkökulmia ja molemmat ovat hyödyllisiä näkökulmia. Tärkeinä on että tarkastellaan. Ja joulu se vain tulee tällaisella laululla ja tällaisellakin tulkinnalla.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Ikuista elämää ei tule, mutta ehkä lyhyt ja siedettävä.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille. 

 

Ikuisella elämällä tässä tarkoitetaan ihmisen kaltaista elämää tällä kiviplaneetalla. Kynsilaukan ystävä ei tietenkään usko että jos hänet haudataan maahan asianmukaisin menoin niin seuraavana keväänä nousisit uuteen elämään kuusinkertaisena kloonina. Elämä täällä on sitä mitä se on ja se loppuu joskus kuolemaan. Toki kynsilaukka tekee elämästä siedettävämmän ja varmasti myös terveemmän.

Vanhemmiten moni miettii jo tapaa hautauttaa itsensä. Kun asiaa on paljon mietitty niin ekologinen hautaus alkaa tuntumaan ainoalta oikealta tavalta järjestää asia. Mitähän se sitten tarkoittaa? Moiseen projektiin tarvitaan vain muutama hehtaari metsää joka muutetaan ekologiseksi hautuumaaksi, ja itselle omistusoikeus aarin alueeseen. Ekologinen hautaus on tämän jälkeen suhteellisen helppo juttu jos luvat vain ovat kunnossa. Sitten tarvitaan vai muutama uskottu aikalainen toimittamaan tätä viimeistä palvelusta. Varsinaista hautausta voi edeltään uskonnollinen riitti, hautaan siunaaminen tai jos kyse ei ole kristitystä niin sitten jokin muu meno. Tärkeintä kai on että sellainen on.

Mutta millaisen viimeisen toimituksen he tekevätkään kynsilaukan ystävälle? Tarvitaan kaksi ja puoli metriä syvä kuoppa joka halkaisija on noin 70 senttiä. Ruumis laitetaan siihen pellava-säkissä ja lasketaan kuoppaan vinssillä kasvot itäänpäin. Kuopan reunan ja sisältöisen säkin välys täytetään mullalla. Säkki on täytetty kynsilaukan wrappereilla joita tarvitaan noin 20 ämpärillistä. Niitä on hyvä alkaa keräämään jo 70-vuotissyntymäpäivän jälkeen, mahdollisesti jo aikaisemminkin. Pää jää noin 70 sentin syvyyteen. Kuoppa täytetään hiekan ja mullan seoksella tiiviisti ja päälle voidaan laittaa multaa ja kariketta. Haudan päälle istutetaan puu. Paras vaihtoehto on kotimainen mänty. Ja jos tilaa on kokonainen aari niin paikalle voi istuttaa useita mäntyjä. Kyllä niistä useamman sadan vuoden aikana yksi kasvaa suurimmaksi. Jos hyvin käy niin oma puusi kasvaa jopa 500 vuotta. Jos sinut muistetaan vielä 500 vuoden kuluttua niin olet saanut jotain aikaankin. Jos joku 500 vuoden päästä käy halaamassa vanhaa puuta ja muistaa kaukaista esi-isäänsä, niin olisihan se somaa... Sinne metsään voivat tulevat polvet tehdä sitten vaelluksia, ja jos se on vaaran laella niin siellä voi ihmetellä sitä eikö se Betelgeuze jo posahda.

Nimittäin ei ole aina oikein helppoa ymmärtää nykyistä hautauskäytäntöä. Polttohautaus-
kaan ei viehätä. Hautausmaat ovat tavattoman epäekologisia kiinteistöjä. Niiden hoito vaati paljon fossiilisia polttoaineita, ja niihin liittyy paljon vuodenkiertoon liittyvää mystiikkaa. Kirkko voisi olla ekologinen ja luopua polttonesteillä toimivista ruohonleikkureista, ja ottaa käyttöön vuohet ja lampaat joista se läpi historiansa on puhunut. Toisaalta kirkko on pikkurikollinen tässä asiassa jos otetaan puheeksi kaupunkien isot viheralueet golf-kentistä nyt puhumattakaan…

Kuinka moni meistä muistetaan 500 vuoden kuluttua? Kuka lukee tätä blogia? Onko sillä uusi kirjoittaja? Mikä on pääministeri Sipilän jälkimaine, missä on Ilkka Kanervan Gloria, ja mitä he muistavat jostakin Timo Soinista. Joku puu voi vielä olla toki pystyssä. Onhan nykyään olemassa kirjat ja muut tallenteet jotka säilyvät pitkään. Onhan sekin jotain jos olemme enemmän kuin vain kasa tallenteita. Harva meistä saa aikaan isoja arkistoja. Kaiken mielekkyyttä on myös kysyttävä.

Beatlesin "Across the Universe" on kappale jonka eri tulkintoja kuuntelee varsin mielellään. Siinä on niin hyvä kappale että joka sen vain pystyy soittamaan ja laulamaan harvoin pilaa sitä. Katsotaanpas miltä se näyttää Rufus Wainwrightin tulkitsemana.

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

Kynsilaukka-planeetta

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kuu kasvaa kasvamistaan mutta taivaalla on paljon mielenkiintoisempaakin katseltavaa. Niin kuin vaikka hyvin potentiaalinen supernova Orionin tähdistössä. Siis punainen jättiläinen Betelgeuze. Maailmaankaikkeuteen voi katsellessa voi heittää sinne myöäs kysmyksen: onko siellä kynsilaukkaa ja onko se hyvää?

Mitä aikoja oikein elämmekään? Maailma on täynnä kaikenlaisia purruuttimia ja hupivälineitä. Halvimmat huvin ovat aina olleet ilmaisia. Maailma on täynnä ilmaista hupia meille ja jälkeläisillemmekin. Aina pitää ajatella myös laajempia yhteyksiä, sillä vasta ne asettavat meidät ja tekemisemme oikeisiin mittasuhteisiinsa. Niin kuin esimerkiksi kysymys potentiaalisesta supernovasta. Saapas nähdä miten mukavia ajatuksia tuleva supernova eli Betelgeuze-tähtönen meissä ja sukupolvissa meidän jälkeemme herättääkään.

Olisihan se hauska näytelmä. Ei tässä auta kuin taivasta tuijotella taajaan ja tehdä supernova-kävelyjä. Meillähän on täällä pohjoisessa se etu, että Orion-tähtikuvio näkyy näkyy todella hyvin suurimman osan vuotta. Betelgeuze on sen suurin tähti. Tosin se luokitellaan vähemmän kirkkaaksi kuin saman tähdistön toinen tähti eli Rigel. Mutta punainen tähti se on ja komea, ainakin vielä. Orionin tähtikuvio on herättänyt ihastusta myös Suomen suvussa sillä sen osia kutsutaan Kalevan miekaksi, Väinön viikatteeksi ja Väinön vyöksi. Tähtikuviioista on kaikista komein juuri Orion ja tähtenä tuo punainen jättiläinen eli Betelgeuze oh hyvin kiehtova. Nimikin on kiehtova. Kovin harva tietää sen, että suurin osan yksittäisistä tähdistä on nimetty arabian kielen nimillä. Otavan yksittäisilläkin tähdillä on juuri arabiankieliset nimet: Dubhe, Merak, Phekda, Megrez, Mizar, Alioth ja Beneatnasch.

Mutta millainen se supernova-kävely sitten olisi? No sellainenpa hyvinkin, että lähdetään pimeällä kävelylle kiikari kaulassa, tai sanotaanko taskukiikari povessa. Sitten tuikeasti tiirataan eteläiselle taivaalle, että josko se posahtaisi ja juuri meikäläinen sen näkisi ensimmäisten joukossa. Keski-ikään tullut ihminen ehtii hyvinkin tehdä näillä leveyksillä jopa tuhat tunnin pituista supernova-kävelyä talvi-iltojen iloksi matkallaan kohti hiipuvia seniori-kansalaisen vuosia. Ja jos ei tämän elämän aikana tärppää niin jatkakoot sitten lapset ja tulevat polvet moisia kävelyretkiä ja oikein vaikka isommilla porukoilla. Onpahan siinä myös sitten sukupolvien kuilunkin ylittävä harrastus. Hekin voivat kysellä yötaivoihin katsellessaan että onko siellä kynsilaukkaa?

Olisihan se tavattoman väärin jos olisimme ainoa paikka maailmankaikkeudessa jossa elämää ylipäänsä on.  Vielä suurempi vääryys olisi se jos maailmankaikkeudessa olisimme ainoa planeetta jolla kasvaa kynsilaukkaa. On vaikea uskoa että avaruuden rannattomalta tuntuvia aavoja voisivat ihmisen kaltaiset olennot matkata. Jos näin on niin joskus tuo tieto voi vuotaa maailmankaikkeuteen ja silloin turismi alkaa kukoistamaan täällä oikein kunnolla jos vain kehittyneempiä matkustusmuotoja on olemassa.

Asiaa voi myös tarkastella toisesta näkökulmasta. Mikä mahtaisi olla arvokkainta jota tällä planeetalla on olemassa? Siis mitä täältä ehdottomasti kannattaisi ottaa mukaan jos voisi muuttaa toiselle planeetalle? Kynsilaukka nousee tässä suhteessa arvoon arvaamattomaan. Kulta ei kasva maassa eikä hopeakaan. Mutta yksi kynsi tuottaa moninkertaisen sadon. Kynsilaukkapelloista ei ole vielä tehty kunnon laulua, mutta menkööt tämä paremman puutteesta.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Sylvester Rocambole?

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Sain viimä vuoden viimeisenä päivänä mielenkiintoisen raapilähetyksen. Näyte sai koodinimen ”Sylvester.” Lähetin niistä osan tsekkien hoivaan kansainvälistä kynsilaukka-rojektia varten. Neljä kynttä jätin itselle ja kaikki niistä tuottivat oikein hyviä raapeja joista suurin oli 98-grammainen täysin kuivattuna. Aika hyvä saavutus kun ottaa huomioon minkä painoinen se kynsi oli joka meni ruukkuun helmikuulla ja sitten myöhemmin maahan. Nyt tuon raapin jälkeläis-kynnet ovat kirjasto-penkissä odottelemassa kevättä. Alle kymmengrammainen kynsi tuotti kymmenkertaisen sadon.

Sylvestereiden varttumista odotettiin suurella mielenkiinnolla. Kysehän on tietenkin kovavartisesta lajikkeesta. Sylvesterin aistinvarainen arvostelu josta kirjoitin raportin oli tällainen:

”kuori oli todella tiukassa mikä on ihan hyvä säilyvyyden kannalta. kynnen värin perusteella voin sanoa että se tuskin on ns. siperialainen. toisaalta viljelytapa ja käytetyt lannoitteetkin muokkaavat lopputulosta. kuitenkaan sellaista raikasta juureksisuutta ja pientä makeutta alkumaussa en löytänyt jota siperialaiselta odottaisi.

yksilössä oli jo varsin pitkälle meneviä dehydraation merkkejä, vaikka sen suhteen yksilö on aivan toisesta universumista kuin kaupassa olevat valkosipulit.   kynnen sisustan rakenne muistuttaa ilmiselvästi rocambolea. siitä kertoo myös mehukkuus joka oli jo kylläkin aika lailla kärsinyt. pituusuuntaan leikatussa kynnessä on sisällä korkkiintumisen merkkejä, tästä kertoo sekin että väri sisältä on lähinnä kuivaan pomeranssinkuoreen vivahtava.

alkumaku oli varsin mieto ja ilmeisesti dehydraatio on vienyt alliini-, ja allinaasi-pitoisuuksia niinkin paljon alas ettei allisiinia sitten synny niin paljon kuin tuoreessa kynnessä. jos kyse on rocambolesta niin kynnet ovat hyvin kypsässä vaiheessa, jo elinkaarensa alenevassa sinikäyrässä.

väkevyyttä ja sävyjä kyllä löytyi kun kynttä pureskeli huolellisesti. mitä arvelin ja mikä sai minut sitten uhraamaan yhden kynnen aistinvaraiseen arvosteluun oli uteliaisuus ja outo aistimus siitä, että kynnestä voisi löytyä jotain samaa kuin oli niissä kahdessa dukat-lajikkeen kynnessä jotka maistoin kaverini kanssa lokakuulla. aavistus oli oikea. tuollaista makua en ole ennen rocambolessa havainnut. keskimaussa ja aivan erityisesti jälkimaussa on selkeä messinkinen ja kuparinen maku, voisi sitä myös sanoa alkaloidiseksi mauksi. alkaloidisesta mausta pääsee hyvin perille kun nuuhkii sisuksensa vuotanutta vanhaa paristoa. niin vahva on tuo haju että se tuntuu suun aistimissa makuna; pariston kantaa ei tarvitse nuolaista (no sitäkin on kyllä joskus nuorempana tullut tehnyt!). sama vaikutelma syntyy joskus jos sinulla on suussa vanhoja amalgaamipaikkoja ja poltat piippua. pienikin määrä elohopeaa saa aikaan saman vaikutelman.”

Dukaatit jotka menivät maahan lokakuussa ja tietenkin sadonkorjuuta ja kuivaukseen jälkeistä aikaa odoteltiin innolla. Dukaatit olivat maistelukunnossa jo syyskuun alussa kun taas Sylvesterjä piti odotella pari viikkoa lisää. Dukaattien maku oli hyvin tyypillinen posliini ja todella vahva. Mutta niissä ei enää ollut sitä outoa ja metallista makua mikä oli ollut tsekeissä kasvaneissa kynsissä jotka menivät multiin Vanhassa Suomessa. Dukaatin kynsillä oli ilo herkutella, mutta niistä meni takaisin maahan 95%. Innolla sitten odotettiin Sylvesterien kuivaamista ja kypsymistä. Ja kuinka ollakaan niidenkin maku oli puhdistunut. Maku viittasi nyt selkeästi Rocamboleen.

Sylvesterien kasvua todella tarkkailtiin koko kesän. Morfologiset tunnisteet viittasivat välillä Rocamboleen ja taas välillä Posliiniin. Varsi teki kaksi yhdessä vaiheessa kaksi kiehkuraa ja lopulta itusilmut viittasivat kyllä täysin selkeästi johonkin aivan muuhun kuin posliiniin. Raapin muoto oli kaunis ja symmetrisempi kuin vaikkapa Isolla venäläisellä, lähes täydellisen säännönmukainen ja moni olisi varmaan kallistunut tässä vaiheessa Posliinin kannalle. Kun  Wrapperit sitten poisti oli vaikutelma vielä enemmän posliinimainen. Otsikkokuvassa näkyy selkeästi raapin häikäisevän kaunis muoto ja sen kaunis kaulus. Päälimmäisissä päällyslehdissä, siis wrappereissa on pystysuorat ruotumaiset kohoumat. Tällaisia ei ole yleensä Rocambole-kasvuryhmän lajikkeiden raapeissa. Harvemmin kyllä kuivatus onnistuu niin hyvin että raapissa olisi täysin kuivanneena  seitsemän päällyslehteä kuten tuossa kuvan malliyksilössä. Kynnet muistuttivat posliinien kynsiä pitkine kärkineen. Kun kaikki tunnisteet summaa yhteen niin kyse on kuitenkin Rocambolesta. Vai onko?

Lisävaloa asiaan tuli marraskuisen raapi-lähetyksen muodossa. Sylvester muistuttaa hyvin paljon Rocambolea joka tunnetaan joidenkin saksalaisten harrastajien keskuudessa nimellä ”Südfinnischer” eli etelä-suomalainen. Nyt maassa ovat kevättä odottelemassa koodinimet ”Sylvester” ja ”Südfinnischer.” Tuleva kesä kertoo sitten jo melko varmasti sen onko kyse samasta lajikkeesta.

Ehkä tuota lajike-kysymystä konsanaan mielenkiitoisempi aihe voi olla se mikä Dukaatteissa ja Sylvestereissä havaittu epämääräinen elohopeamainen maku oikein oli. Siitä voidaan olla varmoja, että kyseisiä Dukaatteja joista lisäyskynnet olivat peräisin Tsekinmaalta ei oltu viljelty ilman kasvinsuojeluaineita ei kyllä Sylvestereitäkään. Jo pienikin määrä elohopeaa tuntuu maussa ja kasvinsuojeluaineiden jäämät ovatkin sitten oma lukunsa. Ja nyt päästetään valloilleen joulun odotus oikein kunnolla.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kesää odotellessa - taksonomia mielessä.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

”Kynsilaukkaa on viljelty tuhansia vuosia, mutta sen domestikaation  taksonomista prosessia ei ole voitu selvittää. Pitäkään luultiin, että Allium longicuspis joka voidaan löytää Keskisestä Aasiasta olisi Allium Sativum-kasvin elävä esi-isä. Kuitenkin viimeaikainen molekyyli-tason todistusainesto osoittaa että Allium longicuspis kuuluu geneettisesti siihen joukkoon joka tunnetaan nimellä Allium sativum ”(Etoh ja Simon, 2002.)”

Edellinen on pakostakin enemmän ”asia-dynaamisella käännösperiaatteella” tehty käännös Gayle M. Folkin, Adam D. Henkin ja Christopher M. Richardsin artikkelista vuodelta 2004 joka julkaistiin kunniakkaassa julkaisussa nimeltään ”Journal of American Society of Horticultural Science 12984): 559-569.2004. Artikkelin nimi oli ”Genetic Diversity among U.S. Garlic Clones as Detected Using AFLP methods."

Tutkimuksessa siis selvitettiin eri kynsilaukka-lajikkeiden genettisiä eroavaisuuksia käyttämällä AFLP-menetelmää. AFLP on lyhenne sanoista Amplified Fragment Length Polymorphism elikkä ”Monistetun fragmentin pituus monimuotoisuus.” No ei asia noin yksinkertainen ole. Tuo suomennos on jopa vaikeammin ymmärrettävä kuin alkuperäinen englanninkielinen nimitys. Netistä löytää varsin helposti seuraavat määritteet jotka avaavat asiaa jonkin verra:

”AFLP-analyysi on DNA-pohjainen tyypitysmenetelmä, jonka etuja ovat nopeus sekä hyvä toistettavuus ja erottelukyky. ”
 
”AFLP-analyysi  perustuu restriktioentsyymeillä pilkotun DNA:n spesifiseen PCR-monistukseen,  joka  tuottaa  suuren  joukon monimuotoisia DNA-merkkijaksoja.”

Folkin ja kumppaneiden tutkimus oli juuri se tieteellinen työ joka osoitti Ron L. Engelandin pitkäaikaiset havainnot oikeaksi. Paljon toki jäi vielä selvittämättä, mutta maailmalta ei oikein kuulu mitään uutta. Siinäkös se nyt sitten oli. Vuonna 2008 julkaisemassaaan kynsialaukkaa koskevassa kokovartalo-kirjassaa ”The Complete Book of Garlic Ted Jordan Meredith jäi myös odottelemaan tulevia tutkimuksia ja löytöjä. Niitäpä sitä odottelee itse kukainenkin.

Maailma voidaan yrittää parantaa analysoimalla aivan kaikki alkutekijöihinsä ja sitten etsimällä jotain parhaiten sopivaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ilmiö on nyt aivan erityisesti tapeetilla siellä missä Patrik Laine pelaa jääkiekkoa eli NHL-sarjassa. Väitetään, että analyytikot ovat ottaneet vallan ja miehiä peluutetaan sen mukaan mikä tuo parhaat tulokset. Toisaalta sanotaan, että ”vanhan liiton” miehet tulevat vielä takaisin ja näyttämä ne kuuluisat Närhen pelivehkeet tietokone-pelleille.

Viime kesä De Re Allii Sativin vielä kovin vaatimattomilla koeviljelmillä herätti kovasti kysymyksiä. Monenlaisia ilmiöitä havaittiin ja kaikki kirjattiin ylös. Kurittomasti kasvavat artisokat olivat tietysti kesän kiinnostavin juttu. Asiasta puhuttiin täällä jo avauksessa nimeltään Ophioscorodondoosi vai mistä oikein on kyse?  Nyt odotellaan sprouttikuuta ja sitä miten outojen artisokkien seuraava sukupolvi käyttäytyy. Asia nousi taas eilen mieleen sen jälkeen kun Raapi-juttu oli saatettu eetteriin ja kun päästiin käsiksi ”tuntemattomaan raitapurppuraan” joka on eilisessä otsikkokuvassa. Kyseessä on ilman muuta Purple Stripe-kasvuryhmään eli raitapurppuroihin kuuluva kynsilaukka. Tai sitten niin ei ole.  Jotenkin tuli vain mieleen, että kuinka lähellä Artisokkien kasvuryhmä oikein näitä Purppareita on. Kynsissä on paljon samankaltaisuutta ja jokin vain kehottaa tarkkailemaan. Nimittäin pellolla tapahtuu aina jotain uutta, laboratoriossa yleensä tutkitaan jo jotain mikä on olemassa.

Tämä metsätieteen aikakauskirja kertoo varsin ymmärrettävällä tavalla uusista tutkimusmenetelmistä. Jos meinaan joku haluaa tuhdimpaa tietoa siitä mikä se AFLP oikein peimmältään on. Tolkkua tulee myös muista molekyyli-biologian menetelmistä kuten RFLP, RAPD, mikrosatelliitit, SSCP ja sekvensointi.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Raapi.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

De Re Allii Sativi on kirjoituksissaan käyttänyt systemaattisesti sanaa kynsilaukka. Mikael Agricolan ajoista saakka sitä käytettiin Vanhassa Suomessa kunnes eräs v-kirjaimella alkava sana on sen paljolti korvannut. Kynsilaukan kynsi on tietenkin kynsi ja yhtä järjestelmällisesti kuin sanaa kynsilaukka on käytetty myös sanaa raapi kun on puhuttu kasvin maanalisesta kynsien muodostamasta varasto-yksiköstä. Kyse ei kieli poskella tehdystä uuden merkityksen antamisesta sanalle raapi. Raapi on kieliopillisesti verbin ”raapia” aktiivin indikatiivin perfektin kolmannen persoonan muoto. Siis vaikkapa sanaa voidaan käyttää näin ”mies raapi karvaista ja kutiavaa säärtään.”

De Re Allii Sativi on selvitellyt sanan kynsilaukka vastineita eri kielissä. Työ on pahasti kesken, mutta tutkimustuloksia pyritään välittämään aina kun edistystä tapahtuu. Varsin pitkällä ollaan venäjänkielisen merkityksen suhteen ja asia liittyy otsikon sanaan, siis raapiin. Translitteroituna eli äänteen mukaisesti latinalaisiin aakkosiin kirjoitettuna kynsilaukka venäjäksi on ”tšesnok.” Jos se halutaan lausua oikein niin keskivokaali e tummuu hieman ja se pitää lausua iinä. Keskiverto-venäläinen ei asiaa juuri mieti ja se on vain ”tsisnok.” Syntyperäinen venäläinen ei myöskään pahemmin tunne sanan alkuperää, etymologiaa. Sanan alkuperä on todella mielenkiintoinen. Muinaisessa kantaslaavissa se on muodossa ”tsesnoka” ja sillä on merkitykset: ”raapia,” ”kynsiä,” ”hangata” tai "kyhnyttää." Muoto "tsesti" tarkoitti kantaslaavissa ”pilkottua,” ”halkaistua,” ”paloiteltua,” ”revittyä,” ”raastettua,” tai kappaleiksi ”pirstottua.” Kun sitten tuo sanallinen yhteys on tullut ilmeisesti jo hyvin kauan sitten yhdistettyä siihen minkä me tunnemme kynsilaukkana niin ”tšesnok” tarkoittaa yksinkertaisesti sipulia joka on hajoitettu. Kyseessä on siis raapittu sipuli ja suomenkielinen vastine sille on yksinkertaisesti ”raapi.” Sana on ainutlaatuinen ja tavallinen sipuli on venäjän kielellä ”luk” eikä mikään ”belyi luk.” Kun venäläinen sanoo sanan ”tšesnok” niin hän tajuaa jotain hyvää ja nimenomaan kynsilaukan ja raapin. Itsessään raapi on sama asia kuin kasvin nimi, siis mitä raapimaisin raapi.

Ensimmäisen kerran sana vilahtaa De Re Allii Sativin teksteissä ennen kuin sanan venäjänkielisen sanan ”tšesnok” alkuperä tuli selvitettyä. Asiahan näyttää mainiolta yhteensattumalta ja on varmaan omiaan parantamaan kahden kansan välejä ja tiettyä kohtalonyhteyttä varsin oivalla tavalla. Venäjälle saamme muutenkin olla hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa mitä kynsilaukkaan tulee. Asia joka pitäisi selvittää on siinä, miten paljon venäläiset eri kasvien maatiaskantojen vaalijat ovat tunteneet kynsilaukan moninaisuuden. Ja tässä puhutaan sellaisesta henkilöstä kuin Ivan Michurin. Michurin tuli tunnetuksi siitä, että hän pystyi valinnan ja jalostuksen myötä sopeuttamaan monia hedelmäpuita pohjoisiin oloihin. Ilmeisesti hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä  sopeutustyötä kynsilaukan suhteen koska sitä on kasvatettu pohjoisissa oloissa jo pitkään. Ehkä asia sitten vain jäi vähemmälle huomiolle.

Venäläisille kynsilaukka on ollut hyvin tärkeä kasvi ja 1900-luvun suurissa sodissa sitä käytettiin lääkkeenä ja termi ”Russian penicillin” eli venäläinen penisilliini on hyvin tunnettu maailmalla. Kynsilaukan lääkinnälliset ominaisuudet tunnettiin jo muinaisten roomalaisten ajoilta aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Puristettua kynsilaukkaa käytettiin ehkäisemään haavojen tulehduksia. Kaikkien tuntema Louis Pasteur osoitti varhaisissa tutkimuksissaan sen, että kynsilaukka voi tappaa bakteereja. Vuonna 1916 Britannian hallitus esitti yleisen vetoomuksen kynsilaukan kasvatuksen puolesta sota-ajan tarpeiden vuoksi. Ja kun antibiootteja ei ollut Neuvostoliitossa ei ollut käytännössä juuri lainkaan antibiootteja Suuren isänmaallisen sodan aikana niin mihinkäs muuhun sitä sitten turvauduttiin kuin kynsilaukkaan. Haavoittuneita sotilaita hoidettiin jälleen ikivanhalla menetelmällä. Tänään voimme uskoa siihen, että kynsilaukka nousee jälleen arvoon arvaamattomaan kun antibiootiten teho hiipuu.

Nyt itsenäisyyspäivän iltana De Re Allii Sativin ajanlaskun käydessä Almatyn aikaa ja blogin kello on jo seitsemännen päivän puolella on aika avata yksi suomalainen raapi. Kyseessä on raitapurppura jonka lajimääritely on vielä kesken. Raitapurppuraksi se on sikäli erikoinen että siinä ei ole wrappereissa lähes yhtään purppuraa. Kasvutapa ja kaikki morfologiset määrittäjät tekevät siitä kuitenkin aidon purpparin. Katsotaanpas mitä autuaiden kynsilaukka-maiden kasvatilla Elena Petrovna Fischerillä on sanottavana meille näin joulun lähestyessä.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Mistä kunnon kamaa? Kynsilaukkaa viljelemään — visio paremmasta maailmasta. vol 3

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Eilisestä on jatkaminen. Avausta koskeneessa kommentissa todettiin eteläisimmän Suomen olevan otollisinta aluetta kynsilaukan viljelylle. Viljely on kuitenkin mahdollista aina Meri-Lappiin saakka. Olot ovat siellä jopa suotuisammat kuin Alaskassa jossa viljellään ihan menestyksekkäästi. Lajikevalinta on tuolloin tärkeää ja oikeat viljelymentelmät. Ja nyt puhutaan aivan jostain muusta kuin Artisokista. Marmoripurppura ”Siperialainen” ja sen läheiset lajiketoverit nousevat  arvoonsa ja jotkin Posliini-lajikkeet. 70-grammaisia raapeja voi tuottaa sielläkin aivan varmasti. Ja se on varsin kova juttu. Ehkä emme näe mitään koskaan siellä päin mitään isoja farmeja, mutta lukuisia pienen mittakaavan sivutoimi-viljelijöitä varmastikin ja vielä lukuisampia omatarve-viljijöitä taatusti.

Mutta jospa tarkastelemme asiaa suotuisimman kasvuvyöhykkeen näkökulmasta. Siis mitä tarvitaan siihen, että jonnekin päin vaikkapa Lounais-Suomea ilmaantuisi kynsilaukka-farmi joka tuottaisi 10 000 kiloa ensiluokkaista kamaa. Asialle tarvitaan luonnollisestikin kynsilaukan hvyin tunteva henkilö. Uskottavuuden vuoksi hän joutuu aloittelemaan aivan pienestä mittakaavasta. Aluksi hän askaroi muutaman sadan kynnen kanssa. Ehkä kolmantena vuonna hän voi laajentaa viljemänsä deka-grossin luokkaa eli määrään 1440 kynttä. Alkaen hän valikoi kantojaan ja kokeilee monia lajikkeita. Viljelykokemus ja omien rajojen tunteminen karttuvat vuosi vuodelta. Luonnollisestikin hän on tässä vaiheessa sivutoiminen viljelijä ellei hän omista maata ja viljele jotain muutakin pelloillansa. Tässä vaiheessa hän aavistelee jo sen, että 1440 kynttä on vasta sadasosa tulevasta kasvimäärästä joka voi tuottaa joskus 10 000 kiloa korkealaatuista talvikynsilaukkaa.

Neljäntenä vuonna on mahdollista tehdä suuri harppaus ja kolminkertaistaa maahan menevien kynsien määrä. Tässä vaiheessa hän tuntee kaikkien kasvuryhmien parhaat mahdolliset oloissamme viihtyvät lajikkeet. Noin 4300 kynttä vaativat jo paljon työtä heinäkuun puolivälistä lokakuun loppuun. Ja tuon ajanjakson loppupuolella pitäisi vielä saada maahan mahdollisesti suurempi määrä kynsiä kuin edellisenä syksynä. Jos hän on ollut ahkera ja kuunnellut vanhojen viisaiden oppeja voi hän onnistua saamaan myyntikuntoon 4300 kynnen istutuksesta 180 kiloa kynsilaukkaa. 80 kiloa hän varaa tulevaan istutukseen ja itselleen, kavereilleen ja kaiken maailman installaatioihin hän voi jättää 40 kiloa.

300 kilon tuottamiseen tarvittiin 4300 kasvia ja raapien keskipaino on maagiset 70 grammaa. Neljännen vuoden kesällä hän on saanut lisätuloja toimittamalla kynsilaukan kukkavarsia parikymmentä kiloa toreille ja keittömestareille. Hänen kasvattamiaan raapeja menee jo lukuisille harrastajille lisäystarpeiksi. 180 kiloa kohtuuhintaan myytynä tuottaa hänelle ensimmäisen kerran kunnon tuloja. 6000 euroa ei vielä tee ketään rikkaaksi, mutta se kattaa jo neljän ensimmäisen vuoden investoinitikustanukset. 300 kilon kuivaamiseen tarvitaan nimittäin jo kunnon kuivuri. 6000 euron ansioita ei myöskään voi hankkia aivan pimeästi joten verottajakin saa osansa. Kun lokakuun loppu koittaa voi hän todeta ettei ns. vapaa-ajan ongelmia ole. Tämän kaiken voi tehdä ahkera ja asialleen omistautnut mies tai nainen yksin, mutta viides viljelyvuosi vaatii vaatii jo enemmän. Seuraavana vuonna tarvitaan lisätyövoimaa ja palkoille ei vieläkään pääse.

Viidentenä vuonna hän korjaa reilut 7000 raapia. Kuudentena vuonna siirrytään suureen mittakaavaan mutta silloinkin tavoitellaan vasta tuhannen kilon satoa. Maassa on vasta 14400 kynttä, mutta kaikki mitä hän on luonut on hänen omaansa. Kannat ovat mukautuneita paikallisiin olosuhteisiin. Monellakin tavalla viljelijä on jo kuuluisa alalla. Hänen luokseen tullaan kaukaakin katsomaan kynsilaukka-maailman ihmeitä. Joka syksy hän miettii rajojaan ja tulevan vuoden vaatimaa panostusta. Tässä vaiheessa hänen pitäisi vielä kaksinkertaistaa tuotantomäärä joka vuosi jotta päästäisiin sataan deka-grossiin. Seitsemäntenä vuonna maahan pitäisi saada 28800 kynttä. Kahdeksantena 57600 ja yhdeksäntenä 115200 kynttä. Kymmenentenä vuonna voisi vielä pistää paremmaksi ja päästä lukuun 144 000 kynttä.

Jos hän hän on hoitanut leiviskäänsä antaumuksella ja hyvin voi hänen työllään olla siunaustakin. Viljelyalaa tarvitaan tuossa vaiheessa ”Filaree-standardilla” hehtaarin verran. Jos hän pitää kiinni edes kohtuullisesta viljelykierrosta tarvitsee hän nelisen hehtaaria maa-alaa. Kilosta hän saa tuloja 40 euroa tavallisilta kynsilaukan ystäviltä. Harrastajille ja viljelyä aloittaville hän myy tavaraa 50 euron kilohintaan. Hänen farminsa liikevaihto on melkoinen, mutta työntekijäitäkin, ja nimenomaan kausityöntekijöitä tarvitaan. Kaikkien työntekijöiden palkkakustanusten, jatkuvien investointien ja yhtiön poistojen jälkeen hän voi nostaa itselleen palkkaa kuukaudessa 4000 euroa ja päästä vuodessa 48 000 euron vuosiansioihin. Sellaista ihmistä ei välttämättä voi kutsua rikkaaksi, mutta palkkansa hän on varmasti ansainnut. Ja verokarhu on varsin tyytyväinen.

10 000 kiloa kynsilaukkaa ei vielä riitä mihinkään, mutta ehkä hän on saanut sadat ellei peräti tuhannet ihmiset kasvattamaan kynsilaukkaa itselleen ja ystävilleen. Tuhat pienen mittakaavan harrastelija-viljelijää tuottavat omilla tahoillaan keskimäärin 50 kiloa kunnon kamaa. Se tekee vasta 50 000 kiloa. Sekään ei kyllä riitä vielä mihinkään. Edelleenkin kunnon kamasta on huutava pula ja valitus on suuri eikä heillä lohduttajaa. Tuli jotenkin tämä biisi mieleen.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.