30. kesäkuuta 2016

Mistä saisi kunnon kynsilaukka-puristimen…

”Takuu on voimassa vain kun tuote on ollut sille tarkoitetussa normaalissa kotitalouskäytössä.”

Täystakuu kolme vuotta.


Kun ajatellaan kuluvaa kynsilaukka-vuotta niin nyt on jo kierroksessa neljäs puristin. Muistelen kaiholla 1980-lukua jolloin hankin puristimen vuosikymmenen verran palvelleen puristimen. Varmasti käypän puristimen saa ja vieläpä kohtuuhintaan, mutta kun homman nimi on siinä että käytännössä kynnen koko tulee vastaan. Jömpseille ja mahtaville alvivalkosipulinkynsille joiden paino ylittää maagisen yhdeksän gramman rajan ei löydy puristinta. Puristimen pesä on yksinkertaisesti liian pieni.

Teollinen muotoilu on hyvä asia mutta joskus se on suoranainen kirosana. Kokeilkaapas nyt kaikki laittamalla kuukkeliin kuvahaulla hakusanoiksi seuraavat: valkosipuli, puristin. Tulee melkoinen määrä erilaisia vipstaakkeleita. Joukossa on varmasti ihan toimivia konstruktioita ja ihan varmasti tositoimessa helposti hajoavia laitteita.  Yhdeksän gramman kynsi on kanta-kärkisuunnassa tuuman mittainen. Jokainen voi hahmotella sitä omissa sormenpäisään.

Puristin on tarpeellinen välinen ja jokaisella kynsilaukan ystävällä tulisi olla tällainen luotettava ja ikuisesti uskollinen ystävä. Sellaisen valmistamisen ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Tarvitaan vain hyvää terästä ja mahdollisimman yksinkertainen peruskonstruktio. Yksinkertaisimmillaan tarvitaan vain kolme osaa. Monessa puristimessa on mahdottoman monta lisähärpäkettä. Otetaanpa vaikka ns. välikappale josta puristuksen roippeet olisi muka  helppo poistaa. Todellinen kynsilaukan ystävä ei kaihda työlästäkään välinehuoltoa. Tarkoitukseen voi varata yhden tiskiharjan joka on tarkoitettu vain tätä tarkoitusta varten ja vettähän tulee jokaisen hanasta.

Puristin on tärkeä jotta saadaan nopeasti allisiinipitoista puristetta raakakäyttöön. Isommille kynsille ja kokonaisille raapeille löytyy muuta käyttöä. Vain oma mielikuvituksettomuus voi olla rajana. Toisaalta asia on myös niin, että eipä meillä taida kovinkaan monella olla saatavilla tänä vuonna edesmenneen Ontarion suuren kynsilaukka-miehen Ted Mazckan ”elämän-saavutuksen” eli Fish Lake 3# Posliini-muunnoksen raapeja. Ne lähentelevät parhaimmillan jopa puolen paunan painoa. Siis raapeja joiden paino on kahdensadan gramman paremmalla puolella. Kun noissa Mazckan F-kolmosissa on vain neljä kynttä niin jokainen voi arvella minkä kokoisia niiden kynnet ovat. Ne ovat viisikymmen-grammaisia ja varsin suuren kananmunan kokoisia. Niiden käyttötarkoitus on jo jossain mussaa kuin päivittäisessä peruspuristeessa.

Vuoden aikana on vainaaksi päätynyt IKEAN Värdefull. Yksinkertiasesti siitä tulis horo eli ”sivu-rauta” ei pysy enää paikallaan. R.I.P. Korjaaminen on yksikertaisesti mahdotonta. Tai  sitten pitää vain odottaa oikeaa hetkeä. Ehkä viilaamalla saadaan ihmeitä aikaan. Värdefull laittoi monta yli kymmen-grammaista talvi-kynsilaukan kynttä "autuaammille aromaille" eli  pursokkeeksi. Pitää vain jäädä odottelemaan oikeaa päivää ja neuvokkuuden hetkeä. SVEICO aloitti uransa tarmokkaasti ja sen vastinpiikit toimivat todella hyvin. Mutta sitten sen niskat nyrjähtivät muovin väsyessä ja lopulta sen pohja halkesi. Konstruktio on sinänsä hyvä ja siinä on vain kaksi osaa. Jos sellaisen saisi teräksestä ja vähän pulleammalla ”lanteenkaarella” niin oltaisiin aika lähellä ihannevälinettä. Ja sitten tuli palvelukseen suomalainen FISKARS-puristin josta oli saatu paljon kehuja. Täytyy sanoa että väline on yksi suurimpia pettymyksiä minkä olen kokenut verrattaessa sitä mihinkä tahansa ja missä ulottuvuudessa tahansa. Käyttöikä oli vaatimattoman kaksi kuukautta ennen suurta posahdusta. Todellinen teollisen muotoilun floppi. Nyt on asetettu suuria odotuksia varsin yksinkertaiseen konstruktioon jonka tuotemerkki on STEELY. Kolme vuotta sen pitäisi kestää, mutta klausuuli ”Takuu on voimassa vain kun tuote on ollut sille tarkoitetussa normaalissa kotitalouskäytössä” pistää hyvin mietteliääksi. Yli yhdeksän-grammainen kynsi voi olla jo vaarallisen suuri, ja kun niitä puristaa satamäärin niin mitään takuita ei ole tämänkään puristimen kestävyydestä.

https://www.youtube.com/watch?v=hQZ6zzLpoNQ

27. kesäkuuta 2016

Skeippi-aika parhaimmillaan.

Niin on ja heinäkuu lähestyy. Näinä päivinä olisi paljon kysyntää kukkavarsille jos niitä vain olisi tarjolla ja ravintola-kansa mannermaisella maulla varustettu. Luonnollisestikin kukkavarsia voi tarjota muille syötäväksi vain jos ei ole käytetty kasvinsuojeluaineita. Sama periaate pätee tietysti omaan itseen. Kasvinsuojeluaine on yhtä myrkyllistä kasvattajalle kuin muillekin. Siinäpä se juuri on. Ja asiaa selvitetään vielä muutaman roomalaisen avulla:

I Kukkavarret ovat meidän oloissamme ensimmäinen vaihe sadonkorjuuta.

II Kukkavarsien kasvun alkaminen ajoittuu aina aikaan ennen sipulikärpäsen lentoa ja se on voimakkaimmillaan usein juuri sipulikärpästen lennon aikana. Kukkavarsi on syötävää noin kahden viikon ajan. Kun se suoristuu niin silloin se muuttuu puumaiseksi.

III Edellisestä johtuen isoilla pelloilla voidaan kasvattaa kyllä jonkinsortin laadukasta kynsilaukkaa, mutta se vaatii aina kasvinsuojeluaineita eli myrkkyjä. Myrkytys pitäisi useimmiten tehdä kukkavarren parhaimman kasvun aikaan ja varoajat ovat aika pitkiä. Ajoitus on monessakin suhteessa varsin mahdotonta.

IV Edellisistä johtuen kukkavarsien tuotanto ruuaksi ja myyntiin onnistuu vain pienissä yksiköissä ja myrkyttömissä olosuhteissa.

V Sipulikärpänen on vain yksi tuholainen muiden joukossa, tosin hankalin.

Kukkavarsien muoto kasvuaikana on yksi niistä morfologisista kriteereistä joilla voidaan määritellä kynsialukan kasvuryhmät varsin tarkasti. Tähän perehtyminen ei ole kenellekään mitenkään mahdoton asia. De Re Allii Sativi tarjoaa nyt katsottavaksi pienen elokuvan.  Tosin tässä päästään raapaisemaan vasta pintaa.

https://www.youtube.com/watch?v=SA54CsS5NNc

21. kesäkuuta 2016

Spanish Roja vain Sininen kreikkalainen?

Asialla ei ole suurta väliä kunhan se vain onnistuu. Siis maailmalla liikkuvan asiamiehen raapitoimituksen kynsien virittäminen kasvukuntoon juhannuksen alla. Yhdeksästä kynnestä yksi sai osan päätyä aistinvaraisen arvostelun kappaleeksi. Muut kahdeksan kynttä ovat olleet kohta 30 tuntia herätys-virittelyssä. Ne päätyvät pieniin saviruukkuihin juhannusaaton aamuna. Sen jälkeen niillä on noin 115 vuorokautta aikaa kasvattaa riittävä viherkone ja tuottaa pienehkö sinkku-raapi. Sitten ne saavat olla kolmisen kuukautta luonnollisessa levossa. Sitten helmikuun alussa ruukkuihin ja hyvin viileään tilaan. Lopulta maaliskuun puolivälin jälkeen ne pääsevät kosteaan maahan ja aloittamaan kasvunsa. Neljä niistä saa paikan tulevassa ”kirjasto-penkissä” ja  neljä suurempaa tarkkaan merkittynä heimotovereidensa ”Isojen venäläisten" penkissä! Kotoutus on alkanut ja noista tulevista kahdeksasta sinkkuraapista kasvaa  kylmään talveen kotoutuva suuri kansakunta. Syksyllä 2019 maahan menee jo 720 mukavan kokoista kynttä…

Pieni raapi jonka yhdeksän kynnen paino ei yltänyt kuin kahteenkymmeneen neljään grammaan on päässyt viileän pohjolan oloihin. Todennäköisesti sen kaukaiset esi-isät ilahduttivat Egyptin faaraoita ja saattoipa niitä joutua vaikkapa Aleksanteri Suuren ruokalautaselle. Viimä aikoina se on kasvanut Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Oregonissa, ja kenties matka on käynyt jopa Engelandin aikaisen Filareen kautta mukamas ”kotomailleen” Espanjaan, jossa se on kituutellut viimeisen neljännesvuosisadan. Unelma kylmien talvien maasta on elänyt sen ikäluokkien joukossa ja nyt se on täällä muunnoksensa airuena. Mielellään ja ylpeänä se luovutti yhden kynnen makutestiin.

Makutesti kahdelle miehelle kahden gramman painoisesta kynnestä on aina vaativa tehtävä joka hipoo mahdollisen rajaa. Värisävy oli tyypillinen Rocambole, ehkä vähän enemmän norsunluumainen kuin vaikkapa isossa venäläisessä. Kynnessä oli oranssi läikkä, ilmiö mikä kiirii jo pienestä dehydraatiosta. Kynnen sisällä oleva kasvuaihio oli vihertynyt ja varmasti viikon sisään sprouttilehti olisi tunkeutunut kynnen kärjestä ulos.

Kynsi tietenkin puristettiin tohjoksi ja siitä tuli kuitenkin puolikas teelusikallinen elikkä reilu veitsenkärjellinen mieheen. Maku oli tieteysti äärimmäisen hienostunut. Tulisuutta ei löytynyt kovinkaan paljon mutta öljyinen vaikutelma syntyi vaikka mehukkuus oli kaukana Isosta venäläisestä. Mutta mitä enemmän minuutteja kului niin sitä enemmän flavori, maun ja kaiken muun yhteisvaikutelma alkoi viipymään miesten suusta. Keskustelu kävi kahden maistelijan välillä hyvin asiallisena. Lieventävät asianhaarat ymmärrettiin ja toinen maistelijoista muisteli kuinka Ron L. Engeland kuvasi erästä lämmintä talvea 1980-luvun lopussa Filareella. Tuon kauden Spanish Roja ei pärjännyt makutesteissä kuten aiemmin. Syy oli leudossa talvessa.

Muut kynnet katselivat ja kuuntelivat mitä heidän toveristaan sanottiin. Tyytyväisyys huokui niistä ja ne pääsivät herätys-virittelyyn yksi toisensa jälkeen. Niiden kannat asetettiin tuppoon kasteltua talouspaperia. Ensimmäsien vuorokauden jälkeen yhdessä kynessä on jo parimilliset juurenalut. Kynnen sisällä tapahtuu ja sprouttilehti virittyy huimaa vauhtia. Suuri exodus on alkanut. Kotoutus vie muutaman vuoden ja ehkä vuonna 2022 tämä ikivanha muunnos tuottaa satagrammaisia raapeja.

Ja entäs se nimi… Työnimi on ainakin annettava.  Olkoot se vaikkapa Spanish Roja. Tai jos ollaan rehellisisä niin puhutaan Kreikan sinisestä. Espanjalla on jo edustuksensa…

https://www.youtube.com/watch?v=u68Z2B36-3c

14. kesäkuuta 2016

Rocambolet lykkäävät vartta, mutta koska ne leikataan?

Niin lykkäävät ja Ison venäläisen kohdalla muutamat kasvit tekevät jo ensimmäisen kiehkuran.  Edellä ollaan kaikkea toiveunia ja ennustuksia. Kysehän on suomalaisissa puutarhoissa viihtyvästä talvikynsilaukan aateliin kuuluvasta kasvuryhmästä. Kyse on kynsilaukasta joka mehukkuuden, voimakkuuden ja flavorin perusteella tunnustetaan kaikista arvostetuimmaksi kynsilaukaksi.

Rocambolea sanotaan kylläkin huonosti säilyväksi muunnokseksi joka pitäsi syödä jo syksyllä. Vai pitääkö? Oikein hoidettuna, käsiteltynä ja varastoituna siitä on iloa korjuukuukaudesta ainakin seuraavan kevään huhtikuulle. Rocambolen kukkavarren leikkaamisesta kertoili jo Ron L. Engeland vuonna 1991, siis täysin neljännesvuosisata sitten,  kirjassaan Growing Great Garlig.  Mitä Engeland ja muut maailman viisaat sanovat pitää tietysti suhteuttaa omiin olosuhteisiin ja omaan kokemukseen. Rocambolen voi leikata tai olla leikkaamatta neljällä eri tavalla. Jokainen menettely jättää raapiin jälkensä ja säilyvyys voi olla eripituinen.

I Kukkavarret nyppäistään pois heti kun ne ilmestyvät tai viimeistään kun ensimmäinen kiehkura on valmis.

II Kukkavarret nyppäistään pois kun kaksi kierrosta on täynnä ja muutama päivä päälle.

III Kukkavarret nyppäistään pois kun Rocambole on tanssinsa tanssinut eli silloin kun kukkavarsi on suoristunut ja alkaa muuttua puumaiseksi.

IV Kukkavarret jätetään leikkaamatta.


Ensimmäinen menettely tuottaa tietenkin kasvattajan pöytään syötäviä kukkavarsia, ja jos viljelmät ovat suurempia niin kiehkuroita voi kyllä antaa kavereillekin. Jos niitä on oikein paljon niin sitten ne menevät kyllä kuumille kiville kun vain vähän nähdään vaivaa ja markkinoidaan. Kun varsi nyppäistään pois jo ensimmäisen kiehkuran jälkeen niin silloin raapi kasvaa todella suureksi ja voidaan Ison venäläisen kohdalla ylittää helposti 150 gramman koko. Ehkä voidaan kolkutella jopa  kahdensadan gramman ”haamurajaakin.” Kukkavarren kasvattaminen loppuunsa vie kasvuvoimaa ja kun se poistetaan varhaisessa vaiheessa niin silloin raapin kynnet kasvavat suuremmiksi. Tuleentuminen on sitten saatava tapahtumaan oikeaan aikaan, ja sadonkorjuu on tehtävä siten että raapin ympärille saadaan lopussa kaksi tai jopa kolme virheetöntä wrapperia. Säilyvyyden kanssa onkin sitten ongelmia. Kuukausi sadonkorjuusta nämä superraapit ovat luovutuskunnossa ja kärsivällinen odottaa täyttä kyspsymistä vielä toisen kuukauden. Kynnet on syötävä kuitenkin viimeistään Pyhäinpäivään tultaessa. Kenelle raapit annetaan, sille on tähdennettävä juuri tätä ajankohtaa.

Toinen ja kolmas menettelytapa takaavat kohtuullisen kokoiset raapit. Ne säilyvät raapit hyvässä kunnossa jopa joulu-tammikuulle saakka. Jos maa on hyvä voidaan saada satagrammaisia yksilöitä varsin helposti. Näistä raapeista saadaan ehkä paras lisäysmateriaali syksyksi. Kolmas menettely on ehkä paras jos haluaa optimoida raapin koon ja säilyvyyden. Taitavalla viljelijällä on tammikuulla vielä varastossaan säkillinen kolmannen menettelytavan Rocambolea. Ja niistä voi kovin tuskainen ja puutteenalainen Rocambolen ystävä maksaa hyvän hinnan; sanotaan tuommoiset 50 euroa kilolta ja ehkä enemmänkin. Sellaista kamaa tullaan noutamaan satojenkin kilometrien päästä.

Neljäs menettely takaa Rocambolelle pitkän säilyvyysajan. Näistä kasveista saadaan myös itusilmuja. Kokonainen neljännen menettelytavan kuivattu ja kokonainen Rocambole-kasvi on herättää varastossa suurta kunnioutusta. Ne ovat niitä raapeja jotka säilyvät syömäkunnossa kevääseen saakka. Mutta kuinka on koon laita? Kaikki voi mennä päälaelleen, ja kysymys on ennen kaikkea maasta josssa Rocambole kasvaa. Jos se on saanut osan oikein hyvästä maasta, niin ei ole mahdotonta nähdä kasvia jossa on 150-grammainen raapi, kypsät ja suuret itusilmut ja monta virheetöntä wrapperia. Siis vielä pääsiäisen aikana voidaan aukaista kaikin puolin virheetön raapi jossa on kuusi 25-grammaista kynttä. Sellaisiakin on nähty ja viimeksi viime syssä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kyse on varmasti siitä miten kasvin hormonit toimivat ja vaikuttavat. Miten Rocambole lopulta ”ajattelee,” siitä emme ehkä koskaan pääse kyllin perille. Että kasvi säilyy kokonaisena mahdollisimman pitkään, sillä on merkitystä. Kaikkein paras ratkaisu on varmasti harjoittaa kaikkia neljää menettelytapaa Rocambole-kasvuryhmän suhteen. Suuret raapit ovat elämän suola ja niiden tuottamisella saa kieltämättä kunniaa. Mutta kaikkia neljää sorttia tarvitaan jo koto-oloissakin.

https://www.youtube.com/watch?v=7erMvROCaSM&list=RD7erMvROCaSM

8. kesäkuuta 2016

Suomalainen Wiki-artikkeli nimeltään Valkosipuli.

Kun Microsoftin johtaja Bill Gates joskus 1990-luvun alussa puhui ensi kertaa ”Tiedon valtateistä” ei hän varmastikaan tiennyt miltä maailma todellakin näyttäisi pari vuosikymmentä myöhemmin. Tiedon välittämisestä, sen yhdistelemisestä ja tuottamisesta yleensä on tullut jokamiesoikeus. Yksi merkittävä ja peruuttamaton muutos on siinä, että perinteiset tietosanakirjat ovat kokeneet perikadon. Enää koskaan ei julkaista uutta painettua versiota Encyklopedia Britannicasta. Maailma on nyt Wikipedia-maailma ja perinteisessä mielessä tietosankakirjatoimittajia ei enää ole. Aina on puhuttu paljon lähdekritiikistä eli siitä, miten tietoa pitäisi pystyä arvioimaan ja punnitsemaan. Wikipedia on täynnä loistavia artikkeleita, ihan kuranttia tavaraa, mutta sieltä on myös paljon varsin kehnojakin hakusanoja. Meille rakkaasta kynsilaukasta on olemassa artikkeli jonka nimi on ”Valkosipuli.” Lähdemme nyt tarkastelemaan sitä millainen artikkeli oikein on kyseessä.

Suomalainen valkosipulia käsittelevän Wiki-artikkelin rakenne on seuraava:

”Johdanto”
”Yleistä”
Käyttö rohtona
Muu käyttö
Viljely
Tapahtumat


Johdantokappale puhuu niitä näitä hyvin lyhyeen. Kasvin historiasta on muutama ylimalkainen maininta. Mitään suoranaisesti virheellistä tietonatoa kappaleesta ei löydä. Seuraavaksi artikkelissa ryhdytään puhumaan kasvista yleisluontoisesti ja siinä liikutaan kantavalla maaperällä kunnes viimeisessä lausessa pudotaan hyiseen avantoon: ”Nykyisin valkosipuli on yksinomaan viljelyskasvi, eikä sitä esiinny luonnonvaraisena.”   Näinhän asia ei missäänt tapauksessa ole. Ensinnäkin ns. ”villivalkosipuli” eli Allium longicuspis on geneettisesti täysin sama kasvi kuin Allium Sativum. Kynsilaukka kasvaa edelleenkin luonnonvaraisena Neuvostoliiton entisten eteläisten tasavaltojen alueella. Jotkut nykyisistä viljellyistä kynsilaukka-muunnoksista on kerätty esim. Uzbekistanin alueelta. Tällaisia muunnoksia ovat mm. ”Uzbekistan” ja ”Pskem.” Jotkut joskus ihmisen viljelemät muunnokset ovat palautuneet kasvin takaisin alkupeäiseen kasvumuotoon, aron kasviksi. Suomalainen Wiki-artikkeli paljastuu siis jo ensilauseiden jälkeen aikansa eläneeksi. Se ei vastaa sitä tietämystä mikä kynsilaukasta on maailmalla saatavissa.

Kun artikkeli lähtee puhumaan kynsialukan käytöstä ravintona ei siinä sanota varsinaisesti mitään väärää tai harhaanjohtavaa. Kynsilaukan käyttö säilykkeissä on kuitenkin maailma josta on saatavailla monenlaista tutkittuakin tietoa. Muutama ärsyttävä klisee on kuitenkin mahtunut mukaan. Että kynsilaukan aromit saataisiin rehokkaimmin käyttöön puristamalla lehdet murskaksi veitsen lappeella ei oikein puolla paikkaansa. Allisiinin muodostumisen kannalta puristin on kakista paras väline. Kynteen syntyneiden vihreiden osien poistaminen ennen murskaamista on toinen aika pölkkypäinen vaatimus: "Maku tulee esiin puhtaimmillaan ja raikkaimmillaan, kun mahdolliset vihreät osat poistetaan.” No makuvärkkinsä kullakin…

Artikkeli on painottunut puhumaan paljon kynsilaukan rohdoskäytöstä. Lähestymistapa on tietyssä mielessä aika ongelmallinen. Jos otamme mittapuuksi Ted Jordan Meredithin suuren aikakauden avaavan teoksen ”The Complete Book f Garlic — A Guide for Gardeners, Growers, and Serious Cooks” ohjenuoran niin ymmärrämme mistä on kyse. Ongelma ei ole sinänsä siinä, että koululääketieteen edustajien, joilla on monessakin suhteessa lainsäädännön tuki terveyteen liittyvissä asioissa, silmille hypittäisiin ja kynsilaukka julistettaisiin kaikki vaivat poistavaksi ihmerohdoksi, vaan asiallisen ja nöyrän lähestymistavan puutteessa. Asian edistämiselle, minkään asian edistämiselle, ei ole hyväksi liian suorasukainen ja ehdottoman varma lähestymistapa. Jordan esimerkiksi ottaa huomioon sen, että kynsilaukan terveysvaikutuksista puhuminen on kiistanalainen asia, ja aina pitäisi kuitenkin keskustella asioita lääkärin kanssa.

Amerikkalaisen lähestymistavan ymmärtää hyvin. Neuvon ja kehotteen raja on häilyvä ja maassa jota lakimiehet hallitsevat pitää asioista puhua varsin neutraaliin sävyyn. Tässä suhteessa suomalainen kynsilaukkaa koskeva Wiki-artikkeli pitäisi kokonaan kirjoittaa uudelleen. Asiat esitetään nyt aivan liian varmana tietona. Kaiken lisäksi artikkelin viitteistö tässä kohden on aika ontto. Parempiakin olisi olemassa. Kun puhutaan näkökulmasta niin pelkästään muuttamalla artikkelin kerrontaa livauttamalla sinne muutamaan otteeseen sanat ”uskotaan” ja ”väitetään” oltaisiin varmemmalla ja ennen kaikkea uskottavammalla pohjalla. Nyt artikkeli painottuu muyös liiaksi rohdoskäyttöä esittelevään alajaksoon. Tässä kohden näemme parhaalla mahdollisella tavalla eron vanhan tietokirja-artikkelin ja jokamies-periaatteella toimitetun Wiki-artikkelin eron.

Wiki-artikkelin tiedonannot kynsilaukan viljelystä ansaitsevat muutaman ruotaisun. Pääsääntöisesti artikkeli ei anna mitään sinänsä haitallista ja kauhean väärää tietoa. Artikkelin kirjoittaja on kylläkin jäänyt valistuneisuudessaan jonnekin viimä vuosituhannelle. Tarkastelemme nyt vielä kolmea erillistä lausetta:

I ”Valkosipulista on olemassa erilaisia jalostuksen tuloksena muovautuneita kantoja.”

Ettei asia olisi paremminkin niin, että kynsilaukka, ollen maailman älykkäin kasvi, mukautuu olosuhteisiin ja ihminen yrittää päästä sen juonista perille minkä pystyy ja kykenee.

II ”Suomalaisia valkosipulikantoja on kymmenkunta; niistä tunnetuimpia ovat Melinin ja Kiskon kannat.”


Suomessa viljellään melkein kaikkiin kasvuryhmiin kuuluvia kynsilaukan muunnoksia. Ja kun tässä puhutaan viljelystä niin tarkoitetaan kaikenlaista kasvatusta, hyvin pienen mittakaavan puutarhaviljelijöistä aina hehtaariluokan hankkeisiin. Harvalla kynsilaukan ystävällä kasvaa kuitenkaan enempää kuin 10 muunnosta. Allekirjoittaneen arvio on, että maailmalla viljeltävistä tunnetuista noin viidestäsadasta muunnoksesta kasvaa meillä tällä hetkellä noin 80. Edustettuna tuskin ovat oikeat ja hienoimmat Kreolit. Rocambole-kasvuryhmään kuuluva Iso venäläinen joka tunnetaan meillä yleisimmin nimellä Alexandra on varmastikin edustettuna sadoissa, ellei peräti tuhansissa puutarhoissa. Käytännössä itusilmukierron läpi kulkenut kasvi on sinänsä oma kantansa. Puhe Melinin ja Kiskon kannoista voidaan sinänsä lopettaa.

III ”Valkosipuli ei kykene tuottamaan itävää siementä.” 

Kyllä muuten pystyy ja asiaan palataan suhteellisen perusteellisesti kunhan vuodenkierto etenee syyskuukausiin.

Jos suomalaista valkosipulia käsittelevää Wiki-artikkelia vertaa vaikkapa muihin vastaaviin muilla kielillä osoittautuu se varsin pintapuoliseksi. Uudestaanhan se pitäisi kirjoittaa. Toisaalta ei Wikipedia saa olla kaiken mittapuu ja määrä. Etsivä löytää tietonsa mistä parhaiten löytää ja katsoo. Totuus on tässäkin voittava viimein kunhan vain olemme kärsivällisiä.

https://www.youtube.com/watch?v=hnzHtm1jhL4

2. kesäkuuta 2016

Leikataanhan konjakkiakin - miksei siis kynsilaukkaa.

Väinö Linnan Tuntemattomassa Sotilaassa on kuvaus vuoden 1942 kesäkuussa rintamaoloissa vietetyistä Marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivistä. Edwin Laineen elokuvassa asian tiimoilla oikein hihkutaan, siis tuon leikatun konjakin. Leikattu konjakkihan on sama asia kuin jaloviina. Jaloviinaan on käytetty aivan tavallista viljaväkiviinaa sekoitussuhteesta riippuen noin 40-70 prosenttia, ja loppu on sitten viinipohjaista brandy-tislettä. Leikattu konjakki on varsin suomalaisperäinen keksintö ja nerokas onkin. Kaksi kolmasosaa kirkasta väkiviinaa ja kolmasosa oikeaa brandyä/konjakkia on oivaa väriviinaa sille joka sitä haluaa juoda. Nuoressa Suomen tasavallassa katseltiin kaukomaille päin, ja kun ennen niin herraskainen konjakki alkoi maistui suuremmallekin osaa rahvasta niin eikun vaan leikkaamaan konjakkia. Jaloviinan  valmistaminen aloitettiin heti kieltolain päätytyä vuonna 1932, ja se oli suosittua jo vanhan suomalaisen viinakaupan alkuajoista saakka.

Aivan samalla periaatteella valmistetaan ns. Blended Whisky. Blendadun viskin alkuperä on pitkälti sama kuin leikatun konjakinkin. Viski on skottilaisten juomaa ja alkupeäistä viskiä on nimenomaan käsityönä pienissä tislaamoissa valmistettu ja tynnöreissä kypsytetty ”mallasviski.” Maltaalla tässä yhteydessä tarkoitetaan hieman kosteuskäsiteltyä ohraa joka on sitten kuivattu savustamalla. Kuivaaminen tehdään tänäänkin polttamalla turvetta ja johtamalla lämmin savu kostuneiden ohranjyvien lomitse. Mutta kun alkuperäinen viski alkoi sitten maistumaan engelsmanneillekin, niin sitten kehitettiin sekoiteviski juoman riittävyyden takaamiseksi. Jokaisessa blendadussa skotlantilaisessa viskissä on tänäänkin kuitenkin osa oikeaa ja hienoa mallasviskiä.

Suomalaiset ovat suuria väriviinojen ystäviä. Entinen tasavallan presidenttimme Mauno Koivisto toki sanoi että "pään saa kyllä sekaisin halvemmillakin aineilla." Halvemmilla aineilla Manu varmasti tarkoitti ihan kansantislettä (Das Volkdestillat saksan kielellä vaikka saksalaiset tuskin asiaa näin ilmaisevat saati sitten tajuavat.) eli Koskenkorva-tyyppistä väkiviinaa.

Mutta mitä leikkaamisella on sitten tekemistä kynsilaukan kanssa. On muuten on ja paljon onkin. Nimittäin tuli tuossa mieleen eilisellään että millaista sekoitusta siitä tulee jos vähiin käyviä talvikynsilaukan varastoja sekoittaisi ns. vaatimattomampaan ja halvempaan kynsilaukkaan. Nimittäin kynsilaukan talvilajit ovat laadultaa aivan eri luokkaa kuin esimerkiksi kapasta saatava etelä-euroopassa kasvatettu artisnokka ja ns. espanjalainen Morado del Pedroneras (Hyvin todennäköisesti Turbaani-kasvuryhmään kuuluva muunnos joka sinänsä on tosi bueno kynsilaukka.). Noiden ulkomaan vieraiden flavori on hyvin vaatimaton verrattuna vaikkapa Rocamboleen tai sitten suuren allisiini-pitoisuuden omaavaan Posliiniin. Artisokkien kynnet ovat aika kuivahkoja eikä Moradotkaan niitä kaikista mehukkaimpia ole. Talvi-kynsilaukasta sen sijaan mehukkuutta aina löytyy.

Artisokkaa tai Moradoa voi toki aina käyttää siinä missä sen jalompia sisaruksia. Joka päivä ihan tavallinen ihminen ei voi juoda hienointa konjakkia, ja jouluglögiä ei voi tehdä siten että pohjaksi ottaa hienointa Medoc-punaviiniä. Tietysti joskus koittaa se yltäkylläisyyden aika että talvikynsilaukkaa riittää pitkälti kevääseen, ellei sitten juhannukseenkin saakka. Ensin syödään alta pois pääosa Rocamboleista. Joulun jälkeen käydään käsiksi Raitapurppuroihin ja Siperialaiseen Marmoriseen raitapurppuraan. Pääsiäisen jälkeen tsekkiläinen Lasinen raitapurppura Dukat pääsee oikeuksiinsa, ja sitä sitten syödäänkin juhannukseen saakka. Mutta joka päivä ei voi juoda hienointa viiniä eikä konjakkia eikä syödä kaikista hienoimpia muunnoksia kynsilaukkaa. Viikossa voi silloin olla kolme tai jopa neljä leikatun kynsilaukan päivää. Mutta mikä on ”sekoitusuhde" ja mikä muunnos sopii parhaiten jalontamaan artisokkaa tai vaikkapa espanjalaista Moradoa?

Mikään ei tietystikään mene Rocambolesta ohitse. Sen öljyisyys ja mehukkuus ovat vailla vertaa ja vähän jo elinkaarensa parhaimman huipun ohittanut Rocambolekin käy oikein hyvin. Ensimmäiseen leikkauskokeeseen tuli käytettyä se mikä otsikkokuvassa näkyy. Sanotaan että neljäsosa Rocambolea ja loppu Moradoa tai Artisokkaa. Neljäsosa Rocambolea riittää jalostamaan kolme neljäsosaa Moradoa tai Artisokkaa tasolle jota voidaan verrata vanhan viinakauppiaan kokemuksella kolmen tähden jalluun. Nimittäin niin vahva ja voimakas on Rocambole. Allisiini-pitoisuuden suhteen leikkaamisella ei ole mitään merkitystä. Ainoastaan jos nautittavaa sekoitusta jalontava talvikynsilaukka on jotain Posliinia niin sillä on jotain merkitystä.

Ja mitäpäs tähän olisi sitten sanonut miehuutensa täysinä päivänä vanha ja arvostettu entinen tasavallan presidenttimme. Varmasti ”Allun raapi-puodissa” hän olisi katsellut ja varmasti hypistellytkin hienoja Raitapurppuroita ja katsellut kunnioittavasti sataviisikymmen-grammaista Isoa venäläistä mutta tuumannut sitten myyjälle tuttun tapaansa ”Kyllä sitä saa allisiinit halvemmastakin kamasta. Kuusi raapia halvinta artisokkaa… Niin, ja Tellulle yksi Iso venäläinen…”


https://www.youtube.com/watch?v=pQJFWhn1R_w