20. helmikuuta 2016

Valkosipuli ja virustorjunta

Peruskamaa riittävästi ja Rocamboleakin on saatu vielä parin viikon satsi, ja ihan kohtuuhintaan. Mikäs olisi laskeutuessa perinteistä talvilomaviikonloppua kohden. Helmikuun toinen puolisko on menossa ja kahden viikon päästä on maaliskuu. Itsestäänselvyyksiä, voisi joku sanoa. Omalta kohdalta voi vielä sanoa että toistaiseksi "ei flunssaa."

Niin, voisi todellakin sanoa, että kuluvana talvikautena on päässyt tuntemaan elimistössään jotain sellaista mistä voisi ehkä käyttää nimeä virustorjunta. Menossa on jo kolmas flunssaton kausi ja syitä voi aina miettiä. Viljaton ruokavalio on keino jolle on olemassa vankka näyttö, mutta sekään ei selitä tiettyä ilmiötä tai tuntemusta. Kuvaillaanpas tilannetta hieman.

Kolme kertaa käytännössä kuuden viikon välein olen huomannut seuraavan oireketjun:

I päivänä lievää arkuutta kurkussa, ei kuitenkaan bakteeripeitettä. Lievä arkuus häviää päivän mittaan.

II tai III päivänä edelleen lievää arkuutta kurkussa. Kolmantena päivänä viimeistään aistimus siitä, että ruuminlämpö voisi olla reilusti koholla. Pientä kuumotusta on myös havaittavaissa ylähengitysteissä. Tarkistusmittaus ei kuitenkaan kerro kovempaa lämpöä kuin 37C.  Pieni lihasjäykkyys on huomattavavissa. Ollaan siinä rajoilla, että vedetään kiduksiin yksi kuusisatananen ibuprofeeni. Mitään toimintarajoitteita ei ole, toisaalta on varsin mukavaa ottaa ylimääräiset päiväunet.

IV Neljäntenä päivänä kehuhkoissa ei enää kuumotusta ja lihäsjäykkyyskin on poissa. Nyt kurkussa kasvanutta limaisuutta ja viimeistään viidentenä päivänä nenässä lievää räkäisyyttä.

V Viikon päästä olo on ihan normaali.


Mitäpä edellisestä voisi johtaa? Itse kärsin tavattoman paljon ylähengitysteiden infektioista ikävuosina 12—45. Laskin joskus , että pelkästään vuosina 1985-1999 erinäiset lääkärit määräsivät minulle noin 45 antibioottikuuria. Edellinen lääkekuuri jonka olen nauttinut on ns. Tamiflu syyskuussa 2013. Sekin oli ehkä aivan tarpeeton. Edellinen kuvaus siitä miten jokin yrittää päälle ja joutuu torjutuksi on omissa olissani jotain aivan uutta. Jotain sisuksissa tapahtuu. Tietysti tuollaista on varsin turhaa mennä selittämään sellaisen tekniikan kuin länsimaisen koulu-lääketieteen edustajille. Heillehän on aivan turhaa mennä selittämään klassista esimerkkiä viljojen vaarallisuudesta. Mutta kukapa haluaisi kerralla myöntää sen tosiasian, että ”Hei, meitähän on petetty.”

Internetistä löytää luonnollisestikin monia sivustoja jotka puhuvat valkosipulin terveysvaikutuksista. Ne ovat myös paljon suositumpia kuin tämä vähäinen yritys edistää asiaa. Minkä tahansa asian terveysvaikutuksista puhuminen ei ole helppoa ja siinä on myös omat vaaransa. Elämmä asiantuntijoiden maailmassa ja em. lääkäreiden ammattikunnalla on käytännössä lainsäätäjien tuki takanansa. Jos joku alkaa saarnaamaan valkosipulin terveysvaikutuksista hankkii todennäköisesti itselleen monta vastustajaa. Helpompaa on puhua viljojen vaarallisuudesta sillä sen ilmön ympärillä kytee suuri maailmanlaajuinen kapina joka näkyy suoraan kulutustottumuksissa ja jo kaupan hyllyilläkin.

Sen uskaltaa kyllä sanoa, että kun ihminen holoseeniin saapuessaan ryhtyi syömään kedon ruohojen siemeniä oli se hänen suurin onnettomuutensa. 95% kaikista nyky-ihmisen vaivoista, kaikki sairaudet myös mielenterveysongelmat mukaan lukien, johtuu noista kirotuista kedon ruohoista: triticum aestivum, secale cereale, hordeum vulgare ja avena sativa. Olisivathan aamuun lähdöt toki tehokkaampia kunnon aveniini-pöllyssä, siis kaurapuuroa pötsissä ja aineenvaihdunnassa ja hermosolujen buusterina, mutta parempi rauhallinen tasaisuus ja harkintakyvyn tasaisuus. Mitään töitä ei ole jäänyt tekemättä…

Itse kuitenkin uskon että runsas raa’an valkosipulin nauttiminen parantaa vastustuskykyä ja selittää alussa kuvailemani ”oireketjun.” Valkosipulia olen aina syönyt käytännössä joka ainut päivä, ja nimenomaan raakana ja puristettuna vähintään noin 6-7 grammaa päivässä noin 35 vuoden ajan. Lääkekemiasta ja siihen verrattavasta ei kannata lähteä puhumaan kun sitä ei riittävästi tunne. Joka tuntee sen siitä todistakoot,  joka tuntee valkosipulin voi puhua siitä. Nykyannos 20 grammaa päivässä voi tuntua paljolta, mutta kaikkeen tottuun ja kuorimisen ja pusertamisen vaivana se on varsin pieni kun muistelee millaista jatkuvaa helvettiä jatkuvan ylähengitystyeiden tulehduksen kanssa tappelu aikoinaan oli.

Niin… Vuodessa on 365 päivää ja jos syöt joka päivä 20 grammaa raakaa ja puristettua valkosipulia niin sehän tekee seuraavat:

—viikossa 140 grammaa
—kuukaudessa 560 grammaa
—vuodessa 6720 grammaa elikkä 6,72 kiloa eli melkein 7 kiloa…


Kyllä siinä menee aika helposti 100-120 raapia vuoden mittaan yksineläjälle kissojen toistaiseksi hylkiessä kamaa. Onnellinen se jolla on tuo määrä omasta takaa. Tietysti olisi juhlallista syödä joka päivä Rocambolea, mutta kreolisiakin päiviä tulee ja joskus on myös artisokka-päiviä, raitapurppuraa ja muita unohtamatta. Beatles-fanin vuosisatsi on sitten muuten 8340 grammaa vuodessa.


https://www.youtube.com/watch?v=n7wqTzONvaY

14. helmikuuta 2016

Mistä kamaa helmikuulla — Valkosipuli ja parta.


Uuteen satoon on aikaa vielä puoli vuotta. Jos omia varastoja olisi vielä jäljellä niin Rocambolet olisi syöty, jo loppiaiseen mennessä ja nyt mensi Raitapurppuraa ja Kreolia. Artisokkaa olisi tietenkin tarjolla aina. Erikoisuuksia olisi tietenkin varastossa ja niinkin proosallinen laji kuin siperialainen nousisi arvoon arvaamattomaan. Pääsiäisen alla olisi hyvä syödä lisääntyvässä määrin öljyistä Dukat-lajiketta ja yhden illan viikossa kruunaisi kolmikymmen-grammainen Posliini-kynsi.

Kevätistutusta odottelemassa ovat tietenkin kohta kylmäkäsittelyyn siirrettävät kreolit ja artisokat. Niihin ei pidä koskea. Tulevaa vuotta joka muuttaa kaiken pitää vain odotella. Nyt on helmikuu ja maan sulamiseen ja kuivumiseen on vielä aikaa. Ja senkin jälkeen menee vielä muutama viikko ennen kuin kevätlajikkeet ovat maassa. Mutta kevään riemuvoitto tulee ja yksi aurinkoinen päivä eilen näytti tuon mahdin kaikessa voimassaan. Aurinko antaa meille nimittäin säteitään samassa kulmassa tänään kuin lokakuun 28 päivänä. Silloin voi vielä olla varsin lämmintä, mutta toisaalta maa voi olla jo lumen peitossa lokakuun lopulla.

Kuluvan kuun alussa isosta marketista saattoi vielä saada Virossa kasvatettuja Rocambolen kynsiä. Lajikkeeta on vaikea päästä perille, mutta isoa venäläistä se lienee. Niitä on jäljellä vielä parikymmentä kynttä. Mitään orgaanista kamaa se ei kylläkään ole, mutta ajaa asiansa. Samasta marketista on saanut oikein luonnikasta kreolia ja jopa Moradoa. Kun Rocambolet loppuvat niin sitten pitää vain selvitä Moradolla yli kevään ja pitkälle kesään. Huonomminkin voisivat asiat tietenkin olla.

Eri kasvien ennätysluettelosta selviää että suurin Suomessa tavattu valkosipuli on ollut painoltaan 185 grammaa. Niin, todellakin valkosipuli. Kasvattaja tuskin on tiennyt mikä laji on kyseessä. Todennäköisesti kyseessä on mikäs muu kuin Alexandra. Nämä eurooppalaiset grammat ovat vähän liikuttavia yksiköitä. Jenkkilässä on kaikki vielä toisin kun käytössä ovat jaardit, jalat ja tuuma ja tietenkin paunat. 185 grammaa ei oikein sano vielä mitään, mutta toisen asteikon mukaan se on jo vähän enemmän kuin kolmasosa-pauna. Kaksisataa-grammainen yksilö olisi jo lähes puoli paunaa.

Asia on vain niin, että eri lajikkeille pitäisi olla omat sarjansa jos tuollaisia superyksilöitä sitten kilvan kasvatellaan. Meidän oloissamme pitäisi Rocamboleille ja Posliineille olla aivan omat sarjansa. Niillä on oma kuriositeetti-arvonsa, ja ainahan ne voivat tuoda kasvattajalleen paljon kunniaa ja mainetta. Isot kasvit ovat mielenkiintoinen harrastus sinänsä ja viisisataa-kiloinen kurpitsakin oloissamme on saavutus, mutta kasvattajan taidot mitataan ehkä aivan muilla mittareilla.

Joka pystyy kasvattamaan orgaanisesti vaikkapa tuhat yksilöä Isoa venäläistä, siis Rocambolea, niin että yksilöiden keskipaino on 150 grammaa ansaitsee kunniamaininnan. Tuollaisten yksilöiden kilo on 1050 grammaa. TJM listaa kirjassaan ”The Complete Book of Garlig” erään posliini-lajikkeen joka on tuottanut yli puolen paunan yksilön. Siis 230-grammainen valkosipuli. Tuo alunperin ontariolainen lajike olisi varmasti kotiutettavissa Suomeenkin. Kyseessä on jo edesmenneen suuren valkosipuli-gurun Ted Maczkan kehittämä Fish Lake # 3. Yli 700-kiloista kurpitsaa on vaikea hyödyntää, mutta 200-grammainen valkosipuli on vielä sitä aitoa ja omaa itseänsä.

Maczka komeilee tämän avauksen otsikkokuvassa juuri tuon kuuluisan lajikkeensa kanssa. Mitä enemmän suurten valkosipulimiesten kuvia tutkistelee huomaa yhden seikan. Kaikilla heillä näyttäisi olevan todella robustit turpajouhet jotka muistuttavat valkosipulin juuria. Kyseessä on sellainen partatyyppi johon ei Gillette ja vastaavat pysty. Mazkallakin oli lienee puolimilliä paksut haivenet. Parhaimpina iltoina sellaiset karvat voivat kasvaa jopa puolitoista millimetriä. Itse olen havainnut, että parrankasvu on kovimmillaan 30 tuntia edellisen raakauksen jälkeen ja yleensä neljä tuntia auringonlaskun jälkeen. Valehtelematta voin sanoa, että 20 gramman päiväannos vaikuttaa parrankasvuun huomattavassa määrin. Ja kun sitä sitten syö tuollaisissa määrin kymmenien vuosien ajan, niin on tulos sitten sama kuin oli Maczkalla ja muilla vanhoilla jermuilla. Parta on raakattava joka aamu etteivät vaikeudet ala kasautumaan.

Valkosipuli-parta on vain lajissaan sellainen että sitä ei saa päästää pitemmäksi kuin milli, muuten ollaan suunnattomissa vaikeuksissa. Kaksimillinen valkosipuli-parta on nimittäin todella työläs ajaa. Siinä tarvitaan jo hyvin ylikonventionaalisia välineitä, käytännössä kynsisaksia ja hiekkapaperia. Kivuliaampi konsti on sitten lyötä haivenet vasaralla sisään ja purra sänki poikki sisältä käsin. Hammaslääkärisi ei kylläkään välttämättä pidä moisesta. Todellisen valkosipulimiehen tunnistaa myös siitä, että kun pyörittää omenaa hänen leukaansa vasten silloin kun siinä on puolen millin sänki niin omenan kuori tulee täyteen reikiä. Tuosta otsikkokuvasta jossa Maczka-vainaa poseeraa näkyy myös se millainen lajike tuo Posliini voi olla. Kukkavarresta tulee yli kaksi-metrinen ja itusilmu-pallokin lienee hyvinkin tennispallon kokoinen. Kuva on aivan varmasti otettu tarkoituksella juuri noin että kasvi näkyisi koko komeudessaan. Todella suuren valkosipulimiehen tunnistaa siis teräslanka-parrasta, mutta miten on suuren valkosipulinaisen laita…

https://www.youtube.com/watch?v=LzaorDWkRQY

4. helmikuuta 2016

Miksi roomalaiset eivät pitäneet valkosipulista — Mietteitä helmikuisen vulguksen äärellä.


Otsikkotekstin kysymykseen emme varmasti saa kovin objektiivista vastausta. Siihen mitä vulgus on saamme hyvin subjektiivisen vastauksen. Väite siitä, että roomalaiset eivät pitänee valkosipulista varmasti pitää paikkansa. Sanotaan heidän pitäneen sen makua liian voimakkaana. Toisaalta syy voi piillä siinä, että heillä ei ollut käytössä oikeita lajikkeita. Roomalaisilla oli tapana katsella kaikkea hyödyn näkökulmasta. Kovavartiset ja mieluummin syksyllä istutettavat valkosipuli-lajit ovat työläitä viljeltävä, ne ovat aina olleet ja ovat edelleenkin mitä suurimassa määrin ylellisyys-elintarvikkeita. Ehkäpä tuottoisat ja helposti kasvatettavat artisokka-tyyppiset lajikkeet eivät vielä olleet saapuneet Välimeren alueelle. Kysymys on siis ehkä mitä suurimmalla todennäköisyydellä väärin aseteltu. 

Kaalta innolla kasvattaville roomalaisille valkosipuli oli kuitenkin varmasti outo ja kummallinen ruoka, joka vielä polttaa suunkin. Välttämättä tämän pitemmälle emme näissä pohdinnoissa pääse vaikka kuinka yrittäisimme. Valkosipulista ei ole myöskään mainintaa tässä varsin hienostelevaan sävyyn kirjoitetussa WIKIPEDIA-artikkelissa. Kyseinen artikkeli yrittää myös olla kertomatta jotain olennaista roomalaisten tavasta ”maustaa” ruokia. Varsin yleisen käsityksen mukaan heidän ruoka oli onnistunut jos siinä oli kyetty häivyttämään ruoan raaka-aineiden alkuperäinen maku. Tuollaiset artikkelit ovat hyvä osoitus siitä, miten oman aikakautemme ihanteet helposti projisoidaan menneisiin aikoihin. Eikä siellä todellakaan puhuta mitään vulguksesta joka on tuttu jo Asterixin sivuilta. Jos mielii kirjoittaa valkosipulista ja ruokalajeista on ainakin yhden kerran hyvä lähestyä jotain ruokaa johon valkosipuli ei kuulu. Ja tähän tarkoitukseen sopii kaikkein parhaiten roomalaisen peruskansan perusruoka eli vulgus.

Vulgus on ruokalaji johon ei kannata kirjoittaa mitään reseptiä koska se johtaa aina asian standartisoitumiseen ja varsinainen pointti jää helposti unhoon. Kysehän oli siitä, että pataan laitettiin mitä sattui löytymään, ja mausteena oli vähintään suola. Kaalta löytyi jokaiselta pihalta ja joitain muita juureksia myös. Liha oli oli harvinaisempaa ja leipääkään ei aina paistettu. Kansalle ja legioonalaisille kelpasi jauhoista tehty taikina.

Eilen valmistin illalla vulgusta, eräänlaista paksua keittoa joka sai sitten tekeytyä yön ja päivän yli viileässä. Ruuanlaiton tavoitteena ei ollut etsiä samanlaista lopputulosta mikä roomalaisilla olisi ollut, vaan kyse oli enemmänkin vulguksen valmistamisesta roomalaisten periaatteiden ja saatavailla olevien raaka-aineiden mukaan. Koska viimä viikolla paistoin huokealla hinnalla Lidl-kaupasta ostetun kinkun, niin oli jo aika leikkoa viikon jälkeen syömättä jäänyt muhkea määrä lihaa siivuiksi ja pakastaa se. Jäännöskappaleista saikin sitten tulevan vulguksen lihaisan osan. Siispä:

Helmikuinen vulgus kuudennnenkymmenen leveysasteen tietämillä

Pari kourallista pakkaseen menevän kinkun leikkuujäännöstä
Neljä kourallista pieneksi silpuksi leikattua keräkaalta
Pari isoa sipulia silputtuna
Neljä keskikokoista jo hieman pehmennyttä porkkanaa viipaloituna
Kasvisliemikuutio
Litra vettä
Teelusikallinen suolaa
Ruokalusikallinen meiramia
Puoli teelusikallista kardemummaa
Desilitra rapsiöljyä


Aluksi pistetään suikaloitu kaali kiehumaan litraan vettä johon laitetaan kasvisliemikuutio.
Seuraavaksi laitetaan sekaan kinkkuroippeet, pokkanasuikaleet ja sipuli. Mausteet lisätään viimeisenä ja aivan lopuksi rapsiöljy. Vulgus keitetään miedolla lämmöllä. Ruokaan ei lisätä valkosipulia, muuten roomalainen vaikutelma häviää.

Nyt pitää todellakin korostaman sitä, että vulgusta on yhtä monta kuin on vulgääriäkin eli kansalaista. Vuodenajat tuovat myös oman lisänsä ja luonnollisesti pula-ajan vulgus on niukempaa. Missä joku heittää sekaan tattarihiutaleita haluaa joku toinen ehdottomasti perunaa. Perunaa voi ihan hyvin vulgukseen laittaa vaikka roomalaiset eivät sitä tunteneetkaan.

Eniwei nyt on kyseessä sellainen ruoka jossa ei ole mukana valkosipulia. Itse asiassa tässä huomaakin luoneensa kaalikeiton tai kaalipossu-muhennoksen. Se ei ole mitenkään uutta sillä vulguksen valmistamisessa keiton ja muhennoksen raja on todellakin kuin velliin piirretty viiva. Vulguksen voi ihan hyvin valmistaa jo parhaan elinkaarensa nähneistä vihanneksista ja juureksista. Hieman vanhentunut kinkkukin on oikein käypää kamaa. Meirami ja kardemumma ovat oikein sopivia mausteita häivyttämään hieman eltaanuneen maun kunhan vulgusta vain keitetään miedolla lämmöllä ja pitkään. Tietysti eräs kiusaus voi kasvaa kerta kerran jälkeen kun tätä ruokaa valmistaa: ”entäpäs jos sittenkin…”

No jos on ihan pakko niin olkoot sitten jos siitä ei tule pinttynyt tapa. Hyvän säväyksen luo kymmenkunta kynttä jotain vaatimattomamman makuista artisokka-lajiketta. Kynnet kannattaa leikata isoihin siivuihin pituussuuntaan ja laitaa keitelmään sen valmistuksen aikamääräisen viimeisen neljänneksen aikana. Otsikkokuvan vulguksessa ei ole valkosipulia.

https://www.youtube.com/watch?v=GShfxk5Y2dk