29. tammikuuta 2016

Pelkkä valkosipuli? Ei todellakaan! Valkosipuli ei ole enää pelkkä valkosipuli!


TJM-klassikko on sitten syväluettu ja sen pariin tulemme vielä palaamaan. Viime viikolla Amazon-palvelu osoitti toimivuutensa, ja hämmästyttävällä kuuden päivän aikataululla posti toi kaksi kirjaa ihan kohtuullisin kustannuksin. Toinen niistä oli otsikkokuvan Engeland-klassikko. Sen maukkaan kielenkäytön kanssa on kiva askaroida. Kyse on mitä ilmeisimmin 1960-lukulaisesta länsirannikon vanhasta hipistä joka on ryhtynyt noin kolmikymppisenä viljelemään valkosipulia Washingtonin osavaltiossa. Kielenkäyttö ja ajatusmaailma viittaavaat jonkilaiseen kirjasivistykseen, jopa yliopisto-opintoihin, vaikka hän pitääkin itseään ns. tavallisena ihmisenä. Eniwei on kyse miehestä jonka vuonna 1991 ilmestynyt kirja oli merkkipaalu valkosipuliluokituksen suhteen. 

Tässä varhaista kevättä odotellessa tulee mieleen monet asiat. Yksi päällimmäisistä on se, että miten valkosipuli-asia kaikessa moninaisuudessaan edistyisi keskuudessamme. Kaikenlaisen uuden manifestointi on hankalaa täällä meidän Sääntö-Suomessamme. Meillä on vain yksinkertaisesti valkosipuli, ja lajikkeita ei käytännössä tunneta. Ja jos tunnetaankin, niin se mikä tunnetaan on lähinnä Rocambole-ryhmään kuuluva Alexandra. Sanotaan vielä kerran että kyseessä on lajike joka tunnettaan ympäri maailmaa nimellä ”Punainen venäläinen” tai ”Iso venäläinen.” Mitä ilmeisimmin tämä lajike tunnetaan pienin variaatioin mailmalla lajikkeina Killarneyn punainen, ”Karpaatian punainen” ja Spanish Roja.

On tietenkin hyvä, että niinkin jaloa valkosipuli-lajiketta kuin Alexandra viljellään meillä, sillä se on todella hyvä lajike, ja Rocamboleistakin ehkä arvostetuin maailmalla. Mutta yhdessä lajikkeessa pitäytyminen kaventaa kuvaa valkosipulin moninaisuudesta ja samalla sen monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Tosiasia on myös siinä, että Rocambole-lajikkeet ovat jo jouluun tultaessa elinkaarensa huipun saavuttaneita. Niin, valkosipuleista voidaan puhua kuten viineistäkin puhutaan. Nykyään pitää kuitenkin olla varovainen. Jos kaupassa on suomalaista valkosipulia herää epäilys, ja sen pitää todellakin herätä. Valkosipulia voidaan oloissamme tuottaa orgaanisesti tai antiikkimenetelmällä vain pienessä mittakaavassa.

Jos joku kuvittelee voivansa viljellä laadukasta ja isokokoista talvivalkosipulia (Tässä on pidettävä rajana 100-grammaista yksilöä.) yksin tai toisen työntekijän voimin  enemmän kuin 9000-12000 kappaletta per satovuosi erehtyy perusteellisesti. Jos joku viljelee tuon rajan yli niin tarvitaan traktoria, väkilannoitteita ja rikkaruohomyrkkyjä.  Jos tuotetaan 9000 yksilöä 100-grammaista Isoa venäläistä niin viljelypinta-alaa tarvitaan jo reilut puoli eekkeriä pinta-alaa eli vartti-hehtaari. Käytännössä jokaista kasvia joutuu hoitamaan yksilönä useassa sen elinkaaren vaiheessa. Yksi työvaiheista on kukkavarren poistaminen käsin kasvin ”fotosynteettistä konetta” vaurioittamatta ja juuri oikeassa vaiheessa. Siis 9000 kukkavartta on poistettava käsin, jotta yksilöihin saadaan suuremmat kynnet. Urakka ajatuksena ei vielä kerro kaikkea, mutta kun sitä ryhtyy toteuttamaan voi se osoittautua uuvuttavaksi ellei peräti tappavan työlääksi. Valkosipuli on myös hyvin herkkä kasvi varastoimaan erilaisa sivumakuja joita tulee esim. väkilannotteista ja rikkaruohomyrkyistä. Palaamme asiaan joskus tuonnempana...

Tässä yhteydessä on todettava, että sanaa luomu on kärsinyt niin suuren inflaation, että siitä ei kannata enää puhua. Lisäksi siihen liittyy mitä suuremmassa määrin niin paljon EU-byrokratian makua ja Sääntö-Suomen hapatusta, että ”parempi kuin jälelle jääpi!” Parempi on käyttää termiä ”orgaaninen,” tai vielä mieluummin käsitettä ”antikkiimenetelmällä tuotettu.” Siinä yhteydessä voi vain sanoa mitä sen tuottamiseen on tarvittu: ”Multaisa maa, eloperäistä kypsynyttä ainesta, kananlantaa, olkea tai muuta katteeksi, vettä, koneeton työtapa ja onnelliset kädet.” Jos joku perää luomu-nimikkeen suhteen saakoot kehotuksen mennä hankkimaan kamansa sellaiselta taholta, joka tuhlaa aikaansa byrokratian ja kaiken maailman tingel-tangel-tarkastajien kanssa.

Engelandin teosta lueskellessa, hitaasti mutta varmasti, jää jokaiselta sivulta monta asiaa mieleen, tai sanotaanko että moni asia kirkastuu ja avautuu aivan uudella tavalla. Hän muun muassa tähdentää sitä, että vain maistamalla ”oikeaa varrellista valkosipulia (Hän puhuu kategorisesti käyttäen termiä ”opthio-garlic) voi päästä perille siitä mikä valkosipulin oikea flavori on. Flavorihan on se aistivaikutelma joka syntyy yhdessä tuoksusta ja mausta, ja vielä jostain muustakin josta voidaan käyttää termiä ”suuntäyteys.” Flavori-löytöretken valkosipulin maailmassa voi aloittaa Rocamboleista, ja tietenkin siitä meillä paljon viljellystä venäläisperäisestä lajikkeesta. Meillä on kauppojen hyllyillä useimmiten vain pelkkää artisokkaa. Engeland sanookin aika osuvasti tuosta ryhmästä että siinä on hyvin yksioikoinen maku ja flavori. Artisokat ovat joko hyvin miedon vihannesmaisia tai sitten kovin voimakkaan makuisia. Kunnollista tuoksua ei edes puristetusta artisokasta saa, saati sitten oikeaa flavoria. Artisokka puoltaa kuitenkin paikkansa todellisen valkosipulin ystävän viljelyvalikoimassa. Artisokka-lajikkeita voi nimittäin käyttää vihannesmaiseen tapaan.

Moninaisuuden perään ei voi koskaan kuuluttaa liikaa (Melkoisen svetisistisesti ilmaistu!). Ajatellaanpas jos peruna olisi pelkkää perunaa. Ei olisi Siikliä, ei jo muistojen maille taantuvaa  van Gogh-lajiketta, ei olisi Rosamundaa, ei Lapin puikulaa eikä monta muutakaan. Olisi vain pelkkää perunaa. Sitten olisi pelkkää tomaattia, ei värillä väliä vaan pelkkää tomaattia. Ei kirsikka-tomaattia eikä luumu-tomaattia vaan pelkkää tomaattia. Ja näin olisi sitten laita kaikkien juuresten ja vihannesten kanssa. Kuka tyytyisi sellaiseen? Niinpä on aika osoittaa hieman kunnioitusta valkosipulille ja ryhtyä puhumaan lajike-ryhmistä ja eri lajikkeista.

Mutta mitä kuuluisi sitten hyvään perusettiin joka mahtuisi parinsadan kynnen penkkiin. Seuraavasta valikoimasta jossa moninaisuus, elinkaari ja käyttötarkoitukset ovat kaikki hyvin esille voisi vaikkapa lähteä liikkeelle:

Rocambole-ryhmän hyvin oloihimme kotiutunut edustaja. Vaikkapa se venäläisperäinen ”Alexandra.” Syyskauden suuri herkku. Verrokiksi voi pikku hiljaa hankkia saman kannan edustajia Suomesta ja ehkä ”Killarneyn punaisen” vähän kauempaa. Karpaattien punaista ei pidä myöskään unohtaa. Spanish Rojan kotiuttamiseen menee varmasti 8 vuotta ja 2-3 itusilmikiertoa.

Leppeä artisokka Therador ”vihannes-käyttöön.” Therador on oiva lajike jos haluaa totuttaa pikkuväen valkosipulin makuun. Therador sopii sellaisenaan siivuina salaatteihin ja moneen muuhun tarkoitukseen. Allisiini-pitoisuus Theradorissa on ehkä kaikista pienin mitä valkosipuli-maailmasta löytyy.

Jokin oloihimme kototunut raitapurppura-lajike. Raitapurppura säilyy pitkään. Siinä tiukka kalvokuori. Maku ei ole yhtä herkullinen kuin Rocamboleissa, mutta se on pitkä ja vivahteikas. Ja se säilyy hyvin pääsiäiseen saakka.

Siperialainen eli marmorinen raitapurppura-ryhmän edustaja. Meillä siperialainen on jäänyt Alexandran jalkoihin. Siperialainen on hyvin suosittu maailmalla ja se menestyy hyvin niinkin eteläisessä paikassa kuin Yhdysvaltain Texas. Kasvaa isoksi, on luonteikas ja säilyy pitkään. Mitäpä muuta kaivattaisiin?

Jokin tsekkiläinen lasinen raitapurppura.
Esimerkiksi hyvin öljyinen Vekan. Tämä lajikeryhmä häviää mehukkuudessa Rocamboleille, mutta säilyy seuraavaan satokauteen saakka.

Jokin posliini, vaikkapa Ornak tai Music. Posliinit tekevät vain 4-6 kynttä, mutta jos yksilö voi kasvaa helposti jopa 180-grammaiskesi, niin jokainen voi kuvitella miten suuri yksittäinen kynsi voi olla. Posliinit kestävät hyvin uunissa paistamisen. Posliinien allisiini-pitoisuus on kaikista suurin.

Tietysti jokin kreoli. Lajiketta voi olla vaikea löytää, mutta kyllä Morado voi kotiutua meille oikein hyvin. Vaatii vain paljon kärsivällisyyttä ja ne kahdeksan vuotta.

Hopeakuori säilyy pisimpään vaikka se ei ole puhtaasti kulinaristiselta kannalta katsottuna mitenkään antoisa. Muutama Hopeakuori on kotoutunut meille hyvin.

Tuli se kevät sitten viimein Franklin-kilpikonnallekin:

https://www.youtube.com/watch?v=u0uRJyoucVs

23. tammikuuta 2016

Kuumaa valkosipulijuomaa. Välimietintö tammi-pakkasten hellitettyä MMXVI-vuonna.


Termistä ”tee” on tullut yleissana monelle lämpimälle juomalle. Rooibos-juomaakin sanotaan yleisesti Rooibos-teeksi. Muuatta kirjaa selatessa tuli mieleen kokeilla kuuman valkosipuli-juoman valmistamista. Kyseessä on luonnollisestikin valkosipulaiheinen kirja ja brittiläistä alkuperää. Briteillä on tapana sotkea juomiinsa sitruunaa ja maitoa joten se resepti sellaisenaan saa olla. Osataan sitä meilläkin. 

Useaan talveeni on kuulunut se juoma jota Hesan suuri työläisrunoilija Arvo Turtiainen muisteluksissaan ylistää. Kyse on laakeriteestä, eli juomasta joka on valmistettu hauduttamalla laakerilehtiä kuumassa vedessä. Laakerinlehti antaa voimaa juomaan useammassa haudutuksessa, ja kerran kuumassa haudutettuna se liukenee toisella kerralla jopa haaleaan veteen jos sitä liottaa tarpeeksi pitkään (Tarpeeksi pitkään tarkoittaa tässä yhteydessä enemmän kuin 12 tuntia.). Tuota juomaa Turtiainen muisteli kutsutun nimellä ”spittinki,” ja hän ylistä sitä miten sellaisen sai munkin kera ihan muutamalla pennillä hänen lapsuudessaan kun vielä Autonomisen Suomen aikoja elettiin (Turtiainen syntyi vuonna 1904.).

Tänään Lauantain toivottujen soidessa tuli sitten aika kokeilla kuinka valkosipulijuoma oikein toimii, ja toimiihan se. Tässä vaiheessa on sanottava se, että ihan tavallinen kaupan valkosipuli ei tähän oikein käy vaan saatavilla pitäisi olla vähän enemmän hienostunutta talvivalkosipulia. Sain käsiini erän jotain Virossa viljeltyä talvivalkosipulia. Se voi olla jotain Rocambolea, mutta väkevyys on sitä luokkaa että se voi olla jotain Posliiniakin. Murskatussa posliinissahan on kaikista suurin allisiini-pitoisuus. Jos olisin itse siinä tilanteessa että omaa satoa olisi vielä tässä vaiheessa jäljellä, niin käyttäisin jo tässä vaiheessa vuotta elinkaarensa loppuvaiheessa olevat mehukkaat ja öljyiset Rocambolet tähän tarkoitukseen. Mutta asiaan:

Valkosipuli-hunajapensastee yhdelle tai useammalle

—Haudutus-pallon tai vastaavan säiliön sisältävä lasinen kannu (Tämän juoman valmistaminen on osa juomiseen kuuluvaa nautintoa, ja siksi lasinen pannu on välttämätön esteettisen hyödyn saavuttamiseksi.)

—Kuumaa, vasta kiehunutta vettä
—Kaksi teelusikallista honeybush-rouhetta, siis hunajapensaan lehdistä ja oksista saatua rouhetta
—Kolme pienehköä talvivalkosipulin kynttä. Mieluummin vahvasti allisiini-pitoinen lajike. Paras ja ekonomisin vaihtoehto on jo hieman vanhentunut Rocambole, muukin lajike käy paremman puutteessa.


Valmistamiseen käy saman ohjeistus kuin rynnäkkökiväärin piipun puhdistamiseenkin: ”Odotetaan että piippu on lämmennyt huoneenlämpöiseksi ja sitten puhdistetaan piippu.” Jokainen osaa noista aineista valmistaaa kuumaa juomaa, toimitusta ei ole järkevää lähteä selostamaan vaihe vaiheelta. Uusavuton pyytäköön apua joltain. 112-numeroon soittamista ei kuitenkaan suositella.

Ja miltäs se sitten maistuu? No hyvältäpä tietenkin. Maku muuttuu paremmaksi kun juoma jäähtyy. Valkosipulin öljyisyys tekee juomasta jotenkin jopa ”viinillisen.” Valkosipulin tuoksu on tunnistettava, se tuntuu maussa pitkään. Hunajapensaan rooibosta hennompi maku sopii hyvin valkosipulin vastapariksi, eikä hienostuneisuuskaan kärsi yhtään. Juoma on talveen sopiva ja jos joku haluaa laittaa siihen sitruunanvirkaleen, niin eihän sitä voi kieltää. Hunaja sopii kuvaan, mutta kannattaa muistaa että hunajaan tässä yhteydessä pätee sama kuin valkosipuli-murskaakin. Kovin kuuma vesi hajottaa allisiinin ja hunajan entsyymeistä ja muista tehoaineista ei ole kuumakäsittelyn jälkeen enää mitään hyötyä. Juoma on yksi talven kurioisiteeteista. Juoman kanssa nautittavaksi sopii vaikkapa tumma prosentti-suklaa. Chilillä terästetty seitenkymppinen on oikein hyvä vaihtoehto.

Ja mikäs se välimietintö sitten on? No sanotaan että tänäinen avaus on välimietintö kun TJM-kirjan käsittely on vielä kesken. Tätä kirjoittaessa  jääkiekon SM-liigan kierros tuli valmiiksi. Tapparan pikkukultajello Patrik Laineella ensimmäinen kolmen maalin ilta, ja Kärppien Puljujärvelle tehot 1+1. Ja tietenkin valmistettiin tätä juomaa josta juuri kirjoitettiin. Seuraava kappale ei ollut listalla Lauantain toivotteujen soittolistalla.

https://www.youtube.com/watch?v=nU615FaODCg

16. tammikuuta 2016

Lajikeryhmien suomenkielisistä nimistä. Mietteitä Ted Jordan Meredithin aikakauden avaavan teoksen äärellä. Vol. 3.


TJM sanoo monta asiaa hyvin ilmeikkäästi mutta yksi niistä on aivan ylitse muiden. Kuvatessaan aikaa jolloin valkosipuli oli hänelle pelkkä valkosipuli hän on ilmaisussaan kaikista oivaltavimmillaan. Yksinkertaisesti tuo aika on ”pimeyden aika.” Hän on itse kokenut tämän asian kohdalla valaistumisen tai sanotaanko paremminkin renesanssin, ja joka on kokenut jotain niin merkityksellistä ei voi olla kertomatta siitä muille. Mutta kun puhumme hänen kiinnostuksestaan ja innostaan tulee meidän kuitenkin muistaa, että olemme tekemisissä sellaisen miehen kanssa, joka tietää monesta asiasta todella paljon. Jos haluamme itse hienostella niin kutsukaamme sellaista miestä ”moniala-konössööriksi.”

Suurimalle osalle suomalaisia, käytännössä melkein kaikille, valkosipuli on tällä hetkellä vain valkosipuli. Kasvattajienkin joukossa vallitsee varsin suuri tietämättömyys ja monet puuhailevat vain yhden, ja parhaassakin tapuksessa muutaman lajin kanssa. Asialle tietysti voi tehdä jotain ja tässä tilanteessa ainoa keino on niveltää suomalainenkin nimistö Ron L. Engelandin luomaan luokitukseen, ja miettiä miten niitä Suomessa ja suomen kielellä käyttäisimme. Jos joka hyppää tähän kelkkaan vasta nyt eli aloittaa tämän blogin parissa tästä avauksesta, niin on suositeltavaa palata hetkeksi viidenteen avaukseen.

Vaikka valkosipuli-lajikekeiden taksonomiaan tullee tulevaisuudessa tarkennuksia pitää lähteä siitä, että ”Purple stripe-lajikkeet” ovat kaikkien maailman valkosipuleiden esi-vanhempia. Tai ainakin ne ovat kaikista lähimpänä niitä. Nämä lajikkeet voidaan myös auttaa kaikista helpoiten tuottamaan oikeita lisääntymiskykyisiä siemeniä. Tietysti voisimme pitäytyä vain nimityksessä ”Purple stripe,” mutta miksei sitä voisi nimetä meille luontevaan oman kielemme mukaiseen asuun. Purppurainen raita kuvaa sipuleiden päällyslehdissä olevia pystysuoria raitoja. Tämä joukkion lajikkeet on helppo tunnistaa kynsien kuorista ja väristä. Lienee makuasia käytämmekö tästä lajikeryhmästä, joka kuten kaikki muutkin ryhmät on myös geneettisesti todennettava joukkio, nimeä purppuraraita vain raitapurppura. Miljoonien sääntöjen Suomessa olemme tottuneet siihen, että kielitoimisto sanoo monesti viimeisen sanan kaiksita sanoista. Purple stripe on englannin kielen mukaisessa tavassa ilmaista asioita käytännössä ainoa oikeakieleinen ilmaisu, suomen kielessä purppuraraita ja raitapurppura ovat periaatteesa samanveroisia. ”Raitapurppura” on kuitenkin sointuvampi ja ”purppuraraita” kuullostaa melkoiselta risuaidalta vaikka molemmissa sanoissa on täsmälleen samat kirjaimet. Kaiken lisäksi asia on niin, että jos sanot ”purppuraraita,” niin joudut avaamaan suusi viisi kertaa kun taas ”raitapurppura” on ekonomisempi neljine leuanlonksuineen. Joka tätä epäilee menkööt peilin eteen, katsokoot itseään ja kokeilkoot. Olkoot se siis raitapurppura.

Marbled purple stripe ja Glazed purple stripe ovat omia laji-joukkioitaan, vaikka jälkimmäinen on jossain määrin kaiken geneettisen tutkimuksenkin jälkeen hieman kyseealainen. Jos nämä ryhmät käännettäisiin nimikkeillä ”marmoriraitapurppura” ja lasiraitapurppura” loisimme ehkä turhan pitkiä sanoja ja varsinainen tarkoistus hämärtysi. Ehkäpä voitaisiin käyttää selkeyttäviä ilmaisuja ”marmorinen raitapurppura” ja ”lasinen raitapurppura.”

Suomalaisten valkosipuliharrastajionen suuresti suosima ”Alexandra” kuuluu ns. Rocambole-ryhmään. Rocambolea on käytännössä mahdotonta kääntää suomen kielelle. Kyse on samanlaisesta onglemasta jos yrittäisimme kääntää sanan spaghetti suomen kielelle. Joku voisi tietysti päätyäkeinotekoisiin ratkaisuihin jolloin koetettaisiin luoda nimitys tämän kyseisen lajin kasvu-ominaisuuksista, tai valmiin tuotteen eli kuivatun sipulin ominaisuuksista. Rocambole-lajikkeiden kukkavarsi tekee kasvaessaan jopa kolminkertaisen kiehkuran ennen kuin se suoristuu. Jos joku olisi aikoinaan keksinyt nimikkeen ”käyriäinen” niin ehkä Alexandrakin kuuluisi ns. ”käyriäis-ryhmään.” Rocamboleille on ominaista se että niiden ”päällyskuori” on hyvin ohut ja hapero. Siitä on kyllä varsin vaikeaa keksiä mitään nimikettä. Spaghetti on suomessakin spaghetti ja Rocambole on Rocambole. 

Vielä olisi jäljellä jäljellä Porcelain, Creole, Artichoke, Silverskin, Turban ja Middle Eastern, ja Asiatic. Aloitamme Artichoke-nimkkeestä koska se on maailman eniten viljellyin ryhmä. Tämän ryhmän lajikkeet eivät tee varsinaista kukkavartta, ja ovat muutenkin kaikista helpoimpia kasvatettavia. Artichoke on helpointa kääntää vain ja ainoastaan Artisokaksi. Nimitys tulee siitä, että sipulin kynsistön järjestys rakentuu tavalla joka saa sen muistuttamaan latva-artisokan syötävää osaa. Kieltämättä Engeland on ollut erinomaisen oivalta henkilö luodessaan helposti ymmärrettävää luokitustaan.

Creole viittaa Espanjaan ja espanjalais-peräisiin lajikkeisiin jotka ovat tulleet Pohjois-Amerikkaan. Nyrkkisääntö on siinä, että käytännössä espanjalainen meillä myytävä valkosipuli on Kreoli ellei se ole Artisokka. Kreolia nimityksenä on vaikea lähteä korvaamaan. Engeland paalutti maaperän ja tässä suhteessa TJM teoksineen on hänen profeettansa.

Porcelain on helpointa kääntää Posliiniksi. Nimitys juontuu sipulin päällyskuoren ominaisuuksista. Posliini-lajikkeiden yksilöt voivat kasvaa jopa yli 150-gramman suuruisiksi. Niiden kynsien rakenne on kova, ja ne kestävät hyvin paistamisen. Posliini-lajikkeiden sipulit ovat yleensä vain viisikyntisiä, ja siksipä se onkin keittiömestarien unelma-lajike. Joissakin Posliini-lajikeissa on kaikisista suurimmat mitatut allisiini-pitoisuudet. Posillinit tuottavat myös kaikista korkeimman, jopa reilusti yli kaksimetrisen, kukintovarren. Jos joku on huomaamattaan kasvattanut lajikkeita Music (Ei pitä sekoittaa lajikkeeseen nimeltä Rocambole Music.) tai Ornak on tietämättään ollut tekemisisä Posliinien kanssa.

Silverskin viittaa päällyskuorien väriin, Turban taas kukinnon muotoon ennen kuin se aukeaa ja Asiatic viittaa Aasialaisiin lajikkeisiin. Hopeakuori, Turbaani ja Aasialainen ovat varsin luontevia ja tajuttavia nimityksiä jotka varmasti jokainen asiaan paneutuva voisi näin juontaa. Meillä Suomessa ainakin yhdellä kaupallisella viljelijällä tuotannossa oleva pinkki-kuorinen ”Garcia-niminen” Espanjaan viittaava lajike on mitä ilmeisimmin Silverskin. Turbaanin kanssa luokituksessa käsikynkkää kulkeva kulkeva "Middle Eastern" voidaan kääntää tietysti "Lähi-idäksi. Luokitus on tässä kohden hieman hankalan kuuloinen: "Tämä valkosipuli kuuluu Turbaanin ja Lähi-iddän hortilultuuriseen ryhmään." 

Sitten on vielä joukko lajikkeita joita on vaikea sijoittaa mihinkään pääryhmään. TJM uskoo, ja siihen on helppo yhtyä, että tulevat tutkimukset tuovat lisävaloa valkoipulin taksonomiaan. Valkosipulin genomi on yksi suurimmista mitä kasveilla ylipäänsä on. Ja aivan ensimmäiseksi on muistettava se, että kysymyksessä on aina sama laji johon myös ns. villivalkosipuli kuuluu. Monellakin tavalla valkosipulin moninaisuutta voidaan verrata eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten ulkoasujen moninaisuuteen, ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Ehkäpä näistä ryhmistä voisi puhua jopa valkosipulin erilaisina ”haplo-ryhminä.”

Vanhat suomalaiset tunsivat varsin hyvin sen mikä on aapiskukko. ”Kokoanaisvaltainen kirja valkosipulista” on se aapinen joka vie harrastajan pimeästä keskiajasta valistuneisuuden aikaan. Aapiskukkoa katselivat monet entisaikojen suomalaiset ennen kuin varsinainen aapinen eli ABC-kirja osattiin kunnolla. Kun ajattelemme esitystä jonka TJM on luonut olemme saman asian äärellä. Kirjan ”toinen osa” on pääasiassa lajikeryhmittäin (Aakkosjärjestyksessä englannin kielen järjestyksen mukaan.) etenevä kuvasto. Se on ikään kuin aapiskukko jota on kiva katsella. Mutta lajikkeet, ja se mitä niiden takana on tulevat ymmärretyksi vasta kun ”kirjan ensimmäinen osa” eli aakkoset (Reilut 200 sivua) on tunnollisesti tavattu läpi.

Lopuksi on vielä todettava yksi asia joka tässä hieman kiusaa. Jos kaikki voitaisiin nimetä puhtaalta pöydältä, niin valkosipuli ei olisi missään tapauksessa luontevin nimi kasville jonka tieteellinen nimi on Allium sativum. Kynsilaukka olisi paljon parempi. Mutta vielä olisi jäljellä yksi ”ongelma.” Varsinainen kasvin syötäviä osia sisältävä yksikkö pitäisi nimetä uudelleen. Englannin kielessä, kielessä jota TJM käyttää, ei tätä ongelmaa ole. Siinä ympäristössä voidaan edetä termeillä Garlic (Se mistä on kyse eli kynsilaukka)— Bulb (Kynsien muodostama yksikkö) — Bulbilb (Kukinnoista saatavat itusilmut)—Seed (Kukinnoista manipuloinnin jäkeen saatavat siemenet.). Se on todellakin ”bulb” eikä mikään ”onion.” Jotenkin kynsistä koostuva yksikön nimenä perinteisesti käytettävä ”sipuli” ei tee oikeutta tälle kasvien kuninkaalle. Mutta jos puhtaalta pöydältä voitaisiin lähteä jossain äärimmäisen hypoteettisessa tilanteessa niin miksei nimitys voisi sitten olla vaikka ”raapi.” Silloin edettäisiin termistön ”kynsilaukka — raapi — kynsi — itusilmu — siemen” mukaisesti. Ja jos tuossa tilanteessa olisi edelleen pakko käyttää termiä ”kynsi,” niin silloin ”raapi” antaisi suuremman mittakaavan vaikutelman, voitaisiinpa puhua jopa intensiivisemmästä termi-vaihtelusta yhdessä ja samassa skaalassa. No ehkä sitä on hullumpiakin teorioita kehitelty…

Ei tämä välttämättä sellainen sekametelisoppa ole kuin aluksi luulisi:

https://www.youtube.com/watch?v=zt6pESDSiW0

10. tammikuuta 2016

TJM — varsin vaatimaton mies. Mietteitä Ted Jordan Meredithin aikakauden avaavan teoksen äärellä. Vol. 2.


Jos ei edellisessä avauksessa mainitusta Ron L. Egelandista löydy paljoa viitteitä internetistä niin eipä kyllä juuri kovin paljon itse herrasta nimeltä TJM. Sanotaan vielä kerran kuka TJM oikein on. Hän on Ted Jordan Meredith, mies joka kirjoitti valkosipuli-asian normaaliteoksen nimeltä "The Complete Book of Garlic — A Guide for Gardeners, Growers and seious Cooks." Amerikkalaisista voidaan puhua paljonkin negatiiviseen sävyyn jos niin halutaan, mutta se ei aina tee heille oikeutta. Amerikkalaisia pidetään monesti kovin yksipuolisesti sivistyneinä ja itsekeskeisinä. Mutta Yhdysvalloissa on suuri joukko ihmisiä jotka ovat hyvin monipuolisesti sivistyneitä, ja myös monipuolisesti kiinnostuneita maailman asioista. Että ei anna itsesään liikaa informaatiota internetissä on taito ja merkki sivistyksestä ja tällainen henkilö Jordan kieltämättä on.

Profilointi on mielenkiintoista ja se on suorastaan jokamiesoikeus jos muistaa että ei sorru mihinkään väärinkäytöksiin. Jos joku haluaa toitottaa omassa avoimessa facebook-profiilissaan yksityiskohtaisesti menemisiään ja tekemisiään niin omapa on vikansa jos joku saa hänestä herkullisen seurantakohteen. TJM ei ole tällainen henkilö. Itse törmäsin ensimmäisen kerran profiloinitiin oman yliopistollisen pääaineeni, Vanhan testamentin eksegetiikan, kohdalla. Saarnaajan kirjan arvoitus on ratkennut aika pitkälle samoilla menetelmillä jolla jokin rikoksen tekijä onnistutaan jäljittämään. Kirjoittamasi, vaikka pysyisit anonyyminä, paljastaa sinusta hyvin paljon asioita vaikket haluaisikaan.

TJM ei ole tehnyt käsittääksemme mitään rikollista ellei joku todellakin pidä valkosipuli-asiaa sellaisena. Kirjoittaessaan valkosipulista hän tulee kirjoittaneeksi myös aika paljon  itsestään. Että emme sortuisi kauheaan rönsyilyyn niin on pakko ottaa käyttöön ns. roomalaiset.

I TJM kasvattaa itse viidessä penkissä kautta kohden 800 valkosipulia, ja hänellä on yhdellä kerralla maksimissaan 70 lajiketta. Joitain lajikkeita hänellä on vain kerralla kahden yksilön verran.

II TJM kuvailee sitä kuinka hänen rakkautensa keittiöön ja ruuanlaittoon syntyi kun hän puuhasteli vanhempiensa kanssa pienenä poikana keittiössä.

III TJM on, jos ei nyt laiska, niin ainakin mukavuudenhaluinen mies. Hän antaa suuren kiitoksen elämänkumppanilleen joka on heistä kahdesta se  joka antaa kyytiä rikkaruohoille.

IV Jos TJM ei ole mikään Sattuman-Ville niin hän on ainakin huoleton Tuuri-Pekka. Hän viljelee vuodesta toiseen samalla alalla käytännössä tekemättä viljelykiertoa. Vastuullinen hän on siinä, että hän ei suosittele samaa muille.

V Ilmeisesti TJM ja hänen vaimonsa syövät valkosipulia päivittäin.

VI TJM ei saa elantoansa valkosipulin viljelystä, eikä Timber Pressin julkaisema kirja ole tehnyt hänestä miljonääriä. Amerikassa best-sellerin raja ei ole olennaisesti suurempi kuin Suomessa.

VII TJM on konnossööri eli erityisasiantuntija myös bambun-kasvatuksessa ja Oregonin, Washintonin ja Idahon alueella viljeltävän viinin suhteen.

VIII Mitä ilmeisimmin TJM on kirjoittamisen alalla freelancer. Tuskin hän on kuitenkaan ns. evp-mies vaikka vaimo pitääkin valkosipulipenkit puhtaana rikkaruohoista. ”Evp” ei tässä viittaa käsitteeseen ”Erossa vakinaisesta palveluksesta,” vaan joskus joistain miehistä hieman pilkalliseen sävyyn käytetyyn termiin ”elää vaimonsa palkalla.”

IX Voi olla että TJM on yhtä tunnettu bambumiehenä kuin valkosipulimiehenä. Todennäköisesti TJM pitää kuitenkin enemmän valkopulista kuin bambunversoita. Hänellä ei liene Panda-karhua kotieläimenään.

X TJM omaa avoimen ja kriitisen mielen. Hän ei kuvittele sanoneensa viimeistä sanaa missään asiassa. Hän on onnellinen siitä matkasta ja löytöretkestä jolla on saanut olla mukana. Hän odottaa inolla sitä päivää kun valkosipulin lajiluokitukseen saadaan suurempi selko. Seikkalijaluonteesta kertoo myös se, että vaeltaminen on hänen suuri rakkautensa.

XI TJM omaa suuren kunnioituksen muita kohtaan. Häntä suurempia asiantuntijoita on valkosipulin viljelyn, lajituntemuksen, terveysvaikutusten hyödyntämisen ja ihan minkä tahansa asiaan liittyvän suhteen, kaiken tämän hän myöntää auliisti. TJM on valkosipuli-asian Robert Oppenheimer.

XII TJM ei suoranaisesti kerro mikä hänen kuvailemistaan noin puolestatoistasadasta valkosipulista on hänen suosikkinsa. Pitkä lajikuvaus ei aina ole tae siitä että kyseessä olisi hänen suosikkinsa. Jos hänen kuvauksiaan kuitenkin luetaan kuin piru raamattua niin parhaimmat suositukset hän antaa  seuraaville lajikkeille:

Hortikultuuriseen ryhmään luokittelematon ”Kitab”
Hortikultuuriseen ryhmään luokittelematon ”Ajo Rojo”
Rocambole-ryhmän ”Spanish Roja”
Lasinen raitapurppura-lajike ”Vekak”
Marmorinen raitapurppura-lajike ”Siperialainen”
Kreoli-ryhmään kuuluva ”Burgundy”
Artisokka-ryhmään kuuluva ”Inchelium Red”


Jos noista edellämainituista pitäisi sitten nostaa käänteentekevän valkosipulikirjan tekijän ykkös-suosikiksi, niin se on kieltämättä ”Spanish Roja.” Siperialainen on meilläkin tunettu lajike joka on valitettavan aliarvostettu. Inchelium Red on mitä todennäköisimmin sama lajike kuin meillä viljelty ”Therador.” Spanish Roja on Rocambole, lajikeryhmä josta TJM puhuu usein hyvin rakastavaan sävyyn. Kun TJM puhuu rocamboleista, niin lähinnä tulee mieleen Olivia Newton-John hänen laulaessaan laulua ”Hopelessly devoted to you.” Spanish Rojan ja Killarneyn punaisen TJM luokittelee käytännössä samaksi lajikkeeksi, vaikka ne ovatkin jossain määrin fenotyypiltään eriytyneitä.

Well, TJM on elänyt onnellisessa parisuhteessa reilusti yli puolen vuosisadan vaimonsa Merrillin kanssa ja niinpä tuo Olivia-vihjaus on aiheeton. Mutta eniwei se kuvaa jotenkin sitä paloa jota TJM kokee Rocambole-ryhmän lajikkeita kohtaan:

https://www.youtube.com/watch?v=SN1gi8oq74g

7. tammikuuta 2016

Uskomaton Ron L. Engeland. Mietteitä Ted Jordan Meredithin aikakauden avaavan teoksen äärellä. Vol. 1.




Kirjan syvälukeminen voi viedä runsaasti aikaa, varsinkin jos kyseessä on vieraskielinen teos. Yksi aukeama voi pakottaa tarkistamaan monta monituista asiaa. Joskus jonkin lauseen takaa löytyy artikkeli joka myös täytyy lukea. Kun ryhdyin marraskuun lopulla tavamaan viimeisen vuosikymmenen aikana maailmalla standardi-teoksen asemaan noussutta Ted Jordan Meredithin valkosipuli-raamattua, niin en todellakaan uskonut että sen ”pääluvusta" muodostuu kaikkein jännittävin koskaan kohtaamani kirjallinen dokumentti. Tuohon 36-sivua käsittävään teoksen seitsemänteen lukuun (Sivut 153-189), valkosipulin taksonomiaa ja genetiikkaa käsittelevään osaan, palaamme myöhemmissä avauksissa. 

Mitä syvemmälle kirjan mailmaan useimpien lukukertojen myötä pääsi valkeni se kenelle itse ansiokas kirjoittaja TJM (Käytämme tästä lähtien tässä blogissa tätä lyhennettä puhuessamme Ted Jordan Meredithistä), ja oikeastaan koko valkosipulia oikeasti arvostava maailma saa olla kiitollinen. Tuosta miehestä, Ron L. Engelandista, ei löydy koko internetistä muuta kelvollista kuvaa kuin tämän avauksen otsikkokuva. Sekin on jo vähintään 25 vuotta vanha. Engelandin työn voisi melkein nostaa perinnöllisyystieteen isän, augustiinolaismunkkin Gregor Mendelin tutkimusten rinnalle. Tietyllä tavalla Engelandin saavutus ylittääkin Mendelin puuhastelut. Engeland loi valkosipulien luokitukseen mittapuun joka on ainakin Pohjois-Amerikassa ja muuallakin maailmassa tosiharrastajien kesken hyväksytty standardi. Suomessa vielä hyvin harva puhuu ”Rocamboleista” ja ”Posliineista,” puhumattakaan ” siitä että porukalla pähkäiltäisiin siitä kumpi nimi on eräälle pienelle alaryhmälle sopivampi, tai enemmän suomen kielen mukainen. Siis sanoakko ”Lasiraitapurppura” vaiko ”Lasinen purppuraraita” tai vielä peräti jotain muuta, varmaankin pelkkä "lasipurppura," kun etsitään sopivaa vastinetta englanninkieleiselle termille ”Glazed Purple Stripe.”

Engelandin työ tulee kirjan maailmasta esiin suurena sankaritarinana. Engeland kasvatti ensimmäisellä farmillaan yli kolmeaastaa eri ”lajiketta” tehden kärsivällisesti havaintojaan. Vuonna 1991 aika oli sitten julkaista kirja jossa hän esitteli luokituksensa. Sitä tehdessään Engeland saattoi turvata hyvin niukkoihin, käytännössä olemattomiin, molekyyli-tason tutkimuksiin. Hämmästyttävintä oli kuitenkin se, että seuraavilla vuosikymmennillä tehdyt RAPD-, ja AFLP-menetelmiä käyttäneet tutkimukset vahvistivat lähes pääsääntöisesti Engelandin äärimmäisen monimutkaiset kasvien morfologiaan, kasvien ilmiasun eri kuvaajiin ja tekijöihin pohjautuvat johtopäätökset. Tälle pohjalle on myös TJM voinut kirjoittajanlahjoillaan ja aitona pitkäaikaista viljelijänkokemusta omaavana henkilönä rakentaa teoksensa. Maailma ei enää Engelandin tekemän luokituksen ja ”Tii tzei emmän” aikakauden avaavan teoksen jälkeen puhu vain valkosipulista, vaan nyt puhutaan Purppuraraidasta, Marmorisesta purppuraraidasta, Lasisesta purppuraraidasta, Rocambolesta, Posliinista, Artisokasta, Aasialaisesta, Turbaanista, Kreolista ja Hopeakuoresta. Samalla on heitetty roskakoriin perinteinen tapa luokitella valkosipulit ”kovaniskoihin” ja ”pehmytniskoihin.” Suomalainen valkosipulia käsittelevä hyvin heppoinen WIKIPEDIA-sivu tietää yhtä vähän Engelandista kuin Lootin tyttäret tiesivät miehistä kun Sodoman miesväki ovea ryskytti. Virolaisilla on tämän suhteen jo vallan valistuneet sivut joista jokainen lukutaitoinen suomalainen voi saada vallan hyvän tolkun kun vain ottaa ja jaksaa kärsivällisesti ensimmäisen puolituntisen. Sitten tuo veikeä sukulaiskielemme alkaa avautumaan.

Mutta mitä tuo ”aikakauden avaava teos” oikein tarkoittaa. Aikauden avaava teos on yksinkertaisesti sellainen esitys joka luo uuden lähtökohdan, ja saa aikaan suuren maailmanlaajuisen  kiinnotuksen johonkin asiaan. Kirjan otsikko on hyvin kuvaava ”The Complete Book of Garlic: A Guide for Gardeners, Growers, and Serious Cooks.” Siis kokonaisvaltainen kirja valkosipulista. Ohjeistus puutarhureille, kasvattajille ja oikeaan kokkaukseen (Sanan serious voi kääntää todellakin monella muullakin tavalla kuin ”vakava! ”Webster” tai Oxford-sanakirja kertoo sitten lisää.). TJM on todellakin luonut epokaalisen teoksen joka ohjaa harrastajan aivan uuteen lähestymistapaan. Samalla se ohjaa monen muun hyvän ohjekirjan ääreen, oli kyse sitten vaikkapa ruuanlaitosta tai valkosipulin terveyttä edistävästä vaikutuksesta. Seuraavassa avauksessa puhumme sitten lisää itse teoksen kirjoittajasta. On aika profiloida TJM.

https://www.youtube.com/watch?v=a4NPIRIzw6Yhttps://www.youtube.com/watch?v=a4NPIRIzw6Y