14. syyskuuta 2019

Nyt on raapeja katsominen—Kynsilaukka-lajikkeiden tunnistamisesta.

ante diem XVII Kalendas Octobres

Tässä kuussa ei julkimoitu Idus-päivän kirjoitusta. Se olisi ollut varsin lähellä oikeaa täydenkuun päivää joka olikin eilen. Mutta suurin piirtein olemme julkaisu-aikataulussa; näihin aikoihin kuukauden kolmas kirjoitus pitääkin tulla. Nyt aivan aluksi on pitkästä aikaa katsottava maailman katolle eli pohjoisnavan ympäristöön. Käyrä ei vielä ole nousullaan eikä kyllä laskullakaan. Enempi oli siellä sulaa vuonna 2012. Varsinaisen totuuden näemme kuun lopulla. Lähteekö käyrä nousemaan ja jos lähtee niin millä vauhdilla?

Viime aikoina on ollut havaittavissa että moni on kiinnostunut lajikkeiden tunnistamisesta. Ollaan kiinnostuneita siitä mikä oma pitkään kasvatettu lajike sitten oikein todella on? Tunnistustarve näkyy aivan erityisesti Facebookin valkosipuli-ryhmässä. Ehkäpä on aika puhua jotain kynsilaukan tunnistamisesta noin yleensä.

Lähdetäänpä liikkeelle yksinkertaisesti yhdestä väitteestä: hyvin harva lajike voidaan tunnistaa pelkästään raapin tai edes kynsiin katsomalla, mutta lajikeryhmät on loppujen lopuksi varsi helppo tunnistaa. Mutta on jotain järjestystä? Tai sanotaan että ovatko jotkut kasvuryhmät helpompi tunnistaa kuin toiset? Kokenut kasvattaja näkee kasvuryhmän yhdellä silmäyksellä, mutta sellaiselle tasolle pääseminen vaatii pitkän ajan ja varsin intensiivisen paneutumisen asiaan.

Tähän aikaan vuodesta on sadonkorjuu jo tehty ja nyt on raapeja katsominen:

Helpoin tunnistettava on tietenkin Posliini ja nimenomaan aito posliini. Kynsiä on vain neljä tai viisi ja ne näkyvät raapin muodossa. Wrapperit ovat valkoisia ja ei oe ihme että joku on ryhtynyt kutsumaan näitäkynsilaukkoja todellakin Posliineiksi. Mutta kun sitten pitäisi erottaa toisistaa vaikkapa lajikkeet Musis ja Yampolski tarvitaankin jo käytännössä jotain mistä voidaan käyttää nimitystä ”Noituus.” Aitojen posliinien geenipooli on todella pieni ja herääkin kysymys siitä mikä todella on yksittäinen lajike. Ehkä joskus tulevaisuudessa kynsilaukankin genomi kartoitetaan paremmin. Lopputulos voi olla yllättävä ja johtopäätökset…

Helppoja tunnistettavia ovat myös Artisokat ja Silverskinit. Artisokan nimihän tulee sen muodosta kun se muistuttaa tietyllä tavalla latva-artisokan kukintoa; ns. ulkokynnet laajalla kaarella. Silverskin on taas käpymäinen rakenteeltaaan ja muhkurainen.

Lasipurppuran ja Turbaanin suhteen tulee monesti ja monella usein sekaannuksia. Harjaanntunut silmä osaa erottaa nämä kaksi kasvuryhmää toisistaan raapia rikkomatta. Mutta jos se on pakko tehdä eli wrapperit täytyy poistaa niin Lasipurppuran erottaa helposti siitä että siinä on ns. ontto kupoli. Kyse on siis kynsien pakkaustavasta raapin sisällä.

Raitapurppura on helppo tunnistaa sillä sen jalo muoto on vastaansanomattoman yleispätevä kriteeri. Tiukka pakkautuminen näkyy ulospäin kaikessa. Että kynsillä on pitkät antennit näkyy sekin läpi. Raitapurppuran muoto on jotakin jonka uusi harrastakin oppii kun vain joku sen hänelle näyttää kädestä pitäen.

Sitten onkin selvitettävänä ns. marmoripurppura/rocambole-kysymys. Sanotaanko että raapin muoto marmoripurppuralla on yleensä symmetrisempi ja kynnet ovat tasakokoisempia. Mutta mitä tarkoittaa symmetrisyys? Raapin muoto päältä katsottuna on tietenkin pyöreämpi.  Määräävin kriteeri on kuitenkin siinä, että Rocambolen raapi on enemmän toispuoleinen ja se näkyy myös siinä että toinen puolisko siitä on vähän tipahtanut ja suurimmat kynnet ovat aina sillä puolella. Kukkavarsi ei myöskään ole aivan raapin keskellä; tämäki tekijä antaa kuvaa ”toispuoleisuudesta.”

Sitten olisivat vielä Aasian purppurat ja Outokaiset. Harjaantunut silmä erottaa kyllä Aasian purppuran varsin helposti varsinkin jos tietää että kyse on juuri tästä kasvuryhmästä. Aasian purppuroita ei meillä kovin moni kasvata ja niitä et turuilla ja toreilla näe. Siispä ei hätää. Tämä kirjoitus olikin laadittu lähinnä pieneksi avaukseksi kysymykseen siitä miten kasvuryhmän tunnistaa helposti. Mitä onkin wrappereiden alla onkin sitten jo toinen kysymys? Mutta näillä ohjeilla pärjää jo aivan hyvin ulkona liikkuessaan ettei kukaan ny vain ala myymään esimerkiksi artisokka Messidoria Alexandrana.

Lopuksi vielä yksi huomautus ja se onkin suuri huomautus. Lajikeryhmien tunnistamisessa valmiiseen ja kuviaan raapiin katsominen on vain yksi tekijä. Raapi pitää myös lopulta avata. Ja ennen kaikkea kasvatusprosessi on tärkein asia. Tunnistamiseen liittyy kasvin tarkkaileminen sen kaikissa elinvaiheissaa. On harvoja lajikkeita jotka voi kiistatta tunnistaa pelkästään raapiin katsomalla. Otsikkokuvassa tietenkin Ison venäläisen mallikappale ja IGOR-kanta amerikkalaisella trimauksella. Jaa... sopisiko tähän Laran teema elokuvasta Tohtori Zivago? No pistetääns sopimaan.

4. syyskuuta 2019

Mietteitä uuden vuosisadan alussa.

Nonis septembribus

De Re Allii Sativi lähtee nyt seikkailulle aivan uudelle vuosisadalle kahdennensadannenensimmäisen kirjoituksensa muodossa. Joskus täällä on pohdittu unelmia paremmasta maailmasta. Ehkä nyt on jälleen aika pysähtyä pieneksi hetkeksi ja katsoa eteenpäin. On tiedostettava se lähtökohta että joskus on voinut sanoa ja kirjoittaa jotain keskeneräistä. Se on hyväksyttävä ja se ei tarkoita sitä että vanha kirjoitus pitäisi sitten poistaa. Lyhyesti sanottuna asia on niin, että joskus asioita pitää vain tarkastella uudesta näkökulmasta, kerrata, lisätä jotain ja jopa korjata tiedostojaan. Nyt sitten on aika ottaa kolme kysymystä uudelleen tarkasteluun. Mutta vain lyhyesti. Mutta nuo kolme kysymystä ovatkin hyvin perustavaa laatua jokainen ja niihin pitää palata vielä monta kertaa uudelleen.

Miksi kynsilaukkaa pitää viljellä?

Kenellekään ei liene epäselvää se, että ihminen tarvitsee ravintokasveja elääkseen. Kynsilaukka on ravintokasvien joukossa erityisessä asemassa. Sitä on pidettävä suurena erityislahjana jonka ihmiskunta on saanut ja varmasti se olisi mahtava vientituote minne tahansa universumin kolkkaan, toiselle planeetalle, jossa olisi älyllistä elämää ja meidän kaltaisiamme olentoja. Niinpä tämän kasvin monimuotoisuutta pitää varjella ja sen tunnettuutta edistää aina ja alituisesti.

Yhtäältä se on kasvi jonka varastoyksidöiden nauttimisella uskotaan olevan terveysvaikutuksia ja toisaalta sitä nautitaan sen maun vuoksi. Jotkut nauttivat sitä imaginäärisistä syistä. Se ei ole ilmeisesti kenellekään se kasvi jolla päivittäinen energiatarve saadaan tyydytettyä. Jos ajatellaan sitä kuinka paljon kynsilaukkaa voi käyttää päivässä puhutaan vain seitsemästä grammasta. Yksi ihminen tarvitsee siis viikossa vain 35-40 grammaa kynsilaukkaa joka ei välttämättä ole edes yhden kokonaisen kovavartisen sisältämä määrä. Tavoitehan on tietysti kasvattaa ainakin 70-grammaisa raapeja. Periaatteessa siis jos eletään näin tarvitaan vuodessa vain kaksi kiloa kynsilaukkaa ihmistä kohden. Viljelyalaa se ei ole edes kahta penkkimetriä. Joka vain pääsee kerran maistamaan aivan oikeaa ja oikeilla periaatteilla kasvatettua kynsilaukkaa ei palaa Markettien maailman massatuotetttun tavaraan. Orgaaninen viljely on lähtökohta.

Miten kynsilaukkaa pitää viljellä?


De Re Allii Sativi on koko julkaisuhistoriansa ajan tehnyt valistustyöä kynsilaukan monimuotoisuuden tunnettuuden edistämiseksi ja oikeiden viljelymenetelmien eteen. Ikävän totuuden lausumista ei ole myöskään vältelty. Jos kynsulaukkaa viljellään oloissamme raakalaismaisin menetelmin, turhia koneita käyttäen ja väkilannottein ja isoja volyymeja tavoitellen ei tavara ole sen parempaa kuin kiinalaisten tuottama tavara. Mikä siitä tekee valistumattoman kuluttajan suussa ja mielessä paremman on tietysti siinä että kovavartinen aina huonostikin viljeltynä voi antaa hyvän makuvaikutelman ja olla jopa uskottavan näköinenkin. Sellaisen tuotteen maku on kitkerä ja voimakas kun vain yksi kynsilaukan makuprofiilin ominaisuus nousee dominoivaan asemaan.

Miten taataan se, että laadukasta kynsilaukkaa on tarjolla riittävästi?


Suurimittainen koneisiin ja väkilannoitteisiin perustuva viljely ei siis käy päinsä eikä laatuun. Nyt pitää tietenkin muistaa se, että kaikki eivät syö kynsilaukkaa oli heidän lähtökohtansa sitten mikä tahansa. Ne jotka syövät ja kykenevät voivat viljelemään sitä yli oman tarpeensa ovat avainasemassa. Puolen aarin alueella, eli 5x10 metrin pläntillä voi kasvattaa 700 kasvia joista voi kasvutekijöiden ollessa kohtuullisessa määrin kohdillaan saada raapeja joiden keskipaino on 70 grammaa. 700 kasvia tuottaa silloin noin 50 kiloa kynsilaukkaa ja tuosta määrästä ei tarvitse jättää lisäykseen kuin 8 kiloa. Jos tällaisia vielä varsin pienen mittakaavan kasvattajia olisi 10000 kappaletta Suomessa niin päästäisiin jo melkoiseen volyymiin: 420 000 kiloa eli 420 tonnia. Tuollaisella hankkeella olisi jo kansantaloudellista merkitystä. Suomessa on useita kynsilaukan viljelyyn hyvin sopivia alueita.

Korkeatasoiden kynsilaukan tuotantoon saadaan volyymia vain jos pienimuotoisia kasvattajia on suuri määrä. Kun tuotanto kasvaa ja käsityöstä ei haluta luopua kasvaa työvoiman tarve jyrkästi. Tila joka tuottaa 10 tonnia kaikki korkealaatuisuuden standardit täyttävää tavaraa tarkoittaa puolen miljoonan euron liikevaihtoa ja työteliään omistajan/omistajapariskunnan lisäksi 1-2 päätoimista työntekijää ympäri vuoden. touko-syyskuussa tarvitaan 3 päätoimista työntekijää lisää ja muutamaan otteeseen kesäkaudella runsaastikin kausityövoimaa. Tuollaisella tilalla pitää kaiken lisäksi olla ns. kakkoskasvi tai useampi pienen mittakaavan tuotantokasvi. Vaihtoehtoja on ja tästä mallista voidaan tehdä sovellutus pohjoisimpiakin olojamme silmällä pitäen.

Unelma paremmasta maailmasta elää ja vaikka monia uhkakuvia on ilmassa niin hienojen näkyjen eteen kannattaa tehdä työtä. De Re Allii Sativi jatkaa valitsemallaan tiellä. Tähänpä vanha ja tuttu laulu uusilla mausteilla. High noon ukulella.