Kaikki mietteet vievät kynsilaukkaan - pieni talvinen mietelmä MTC:n vanhuuspohdintojen äärellä.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Tänään illansuussa yksi pieni kirja tuli jälleen luettua läpi. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa kohta 5 vuotta. Kyseinen kirja on hyllyssä niiden kirjojen joukossa jotka tulisi lukea kerran vuodessa. Välillä se on ollut näennäisesti kadoksissa, välillä taas jopa hetken aikaa unohduksissa. Tänään se tuli jällee ajankohtaiseksi ja tuomio kävi sen ylitse käytännössä yhdeltä istumalta ja tehokkasti lukien vajaassa tunnissa. Tosin ei siinä ollut sivujakaan kuin noin sata esipuheineen ja selvennyksineen. Vähäinen se ei kuitenkaan ole kirjojen joukossa, eikä vähäinen autorikaan. Teoksen nimi on Gato maior de senectute ja kirjoittajana itse Marcus Tullius Cicero. Kirja käsittelee vanhuutta.

Teoksen kirjoitti siis suuri puhuja ja asianajaja, roomalainen valtiomies MTC. Cato maior de senectute on kirjoitettu joskus vuoden 45 e.a.a tietämillä. Siinä kolme henkilöä on sijoitettu noin sata vuotta aiemmin, noin vuonna 150 e.a.a tietämillä, puhumaan vanhuudesta ja sen syvääkin syvemmästä olemuksesta. Sommitelma ei ole erikoinen eikä mitenkään ainutlaatuinenkaan antiikin kirjallisuudessa. Näin saa Cicero, joka itse on nousukas eli Homo Novus, arvovaltaan yhdeltä hyveellisimmäksi tunnetulta roomalaiselta eli vanhemmalta Catolta. Cato kuvataan keskutelun aikana 84 vuoden ikäiseksi. Keskustlukumppanina ovat vähän nuoremmat Publius Cornelius Scipio Aemiliananus Africanus Minor (35 vuotta) ja Gaius Laelius Sapiens.

Kirjanen sai pian ilmestymisensä jälkeen huomiota ja suosiota osakseen ja sittemmin sillä on aina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita kaikkina aikoina, ja on varmasti vastakin oleva. Kirjan kuvaus on eloisaa ja on aivan turhaa väittää että se mitä on lähinnä Norman Vincent Pealen lanseeraaman positiivisen ajatelun takana olisi mitään uutta auringon alla. Tiedä sitten lukiko suomalainen runoilijamme Eino Leino tämän teoksen ja masentui niin, että kirjoitti vastausmusiikikseen runon nimeltä "Lapin kesä." De senectute sisältää nimittäin paljon kuvauksia "tulta syöksevistä harmaahapsista." De senectuete ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1918 ja Lapin kesä on kirjoitettu vuonna 1902. Mutta Leinohan syöksi tulta miten tahtoi ja teos saattoi tulla tutuksi muutenkin elikkä aiemmin.

Jokaisessa kirjassa on ns. kohokohtia ja niin on tässäkin kirjassa. Innostavimmillaan Cicero on ylistäessään maanviljelijän huvituksia. Runollisimmillaan Cicero on taaspuhuessaan viininviljelystä. Cicero on tiivistänyt muutamaan sivuun niin paljon tuossa ylistyksessään, että jopa hyvinkin kokenut lukija luulee jo hänen lukeneen Vergiliuksen Georgican. Järjestys on kuitenkin toinen ja varmasti Mantuan suuri poika tunsi Ciceron teoksen. Rooman kansalliskirjailija Vergilius tarvitsi löpöä ja innoitusta muilta ennen häntä eläneiltä. Jalostetun viiniköynnöksen menestyessä jo meilläkin ovat nänä sanat aina innoittavia:

"Kuten jo ennen sanoin niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys; tukipylväitten rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, käynnösten sitominen ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja toisten jättäminen koskematta."

De senectute on yksi Ciceron filosofisista teoksista, jotka hän kirjoittaa noin kuusikymppisenä rakkaan tyttärensä Tullian kuoleman jälkeen. Syntynä ja kuolema ovat voimista väkevimpiä, mutta niin on kuolemakin jos sen oikein oivaltaa. De senectute on pieni, vaivaton ja johdannolla varustettuna oiva lukukokemus. Meillä sen tulisi ilman muuta kuulua alemman opetusasteen neljännelle luokalle suuntaavan pienen ihmisen kesälukemistoon.

Mutta mitenpä kuvata kynsilaukan kasvattamisen suurta ihmettä Marcus Tullius Ciceron innoittamana juuri äsköisen viiniköynnöksen ylistyksen jälkeen. Meiniskö se vaikka näin:

”Kuten on tullut useasti sanottua ei kynsilaukan viljelyssä ole innostavaa vain kasvin arvoituksellisuus, lukuisat muunnelmat ja makujen kirjo, vaan lisäksi uuras ja palkitseva työ jota se vaatii. Penkkien valmistaminen, syksyinen kattaaminen, sprouttauksen suuren ihmeen vartominen, kasvinsuojelu, kukkavarsien viehätys ja niiden myötä kesän välisato, sadonkorjuu, kuivaaminen ja trimmaus, ja kynsilaukan toimittaminen siitä innostuneille ihmisille.”

Talvisen laulun etsiminen oli vähän vaikeaa tänään, mutta jos tämä nyt sitten erinomaisemman puolesta.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Yksi tarpeellinen esine ja muuta pientä.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kynsilaukan kasvattajan työvälineisiin kuuluvat tietenkin sopivat pinsetit jos mielii ryhtyä tuottamaan aitoja siemeniä, mutta on muutakin. Digitaalinen lämpömittari on tarpeen jos on aikomus mittailla penkkien lämpötiloja. Tarkoitukseen käy huokea kotilalouskäyttöön tarkoitettu perusmittari jolla pääsee penkkiin aina neljän tuuman syvyyteen. Mittaria voi toki senkin jälkeen käyttää muuhunkin, vaikkapa siihen kotitalouskäyttöön. Se soveltuu oikein mainiosti myös ihmisen kehon lämpötilan mittaamiseen sillä mittarissa on näppäin jolla mittaustuloksen saa lukittua pienelle näytölle. Ja mikä parasta tuohon tarkoitukseen se sopii senkin vuoksi hyvin, että mittaustulos saadaan todella nopeasti. Ja tietenkin tarkkuus on aivan maailmanluokkaa. Tietysti jotkut voivat arkailla varsin terävän mittapään laittamista kainaloon, mutta harvassapa lienee niin heikkohermoisia.

Kun mittaria on testailtu sen pääasiallisessa aiotussa käyttötarkoituksessa se on osoittautnut todella oivaksi välineeksi. Viimä päivinä kerrospuetuissa eli hyvin katetuissa penkeissä on riittänyt hyvin lämpöä. Eilenkin kun jo lykkäsi uutta talvijaksoa niin neljän tuuman syvyydessä oli jopa 4,5 selssiuksen plus-lämpötiloja. Ilma oli tuolloin hieman pakkasen puolella. Joskus tulee tietenkin sekin aika jolloin penkkeihin tulee laitettua bluetooth-laitteella varustetut mittarit. Laiskuutta se ei ole vaan ihan tuleepahan sitten sekin kokeiltua ja tilastoitua. Ehkä ensi vuonna. Nyt pärjätään ihan hyvin tuolla huokeilla kustannuksilla hankitulla monitoimimittarilla.

Ilmassa on tietenkin muutakin odotusta kuin adventin odotusta. Kevättähän tässä odotellaan ja sprouttaukseen on aikaa vielä 113 päivää jos toiveikkaita ollaan. Tuossa lukemassa on pessimismiä jokin verran sillä luvassa on kuitenkin lyhyt talvi. Jos kaikki menee putkeen niin tuo suuri ihme on mahdollinen jo maaliskuun kymmenes päivä. Nyt tietysti puhutaan Vanhan Suomen horisontista ja varsin aurinkoisella paikalla olevista  Indyn farmin yläviljelmän penkeistä. Mutta omia penkkejäänhän jokainen varjelee ja hoivaa.

Jäätä muodostuu nyt jonkin reilusti enemmän pohjoisella napa-alueella kuin vielä viikko sitten. Mutta hurjaltahan se kieltämättä kuulostaa kun viesti Huippuvuorilta kiirii nollakelistä. Ennen tarkkailtiin merkkejä luonnosta kun tulevaa ennakoitiin ja nyt jokainen voi tehdä päivittäisiä roknooseja. Tässä viimeinen tilanne.

Tänään on Huippuvuorten lisäksi saatu suruviesti Karibialta, tarkemmin sanottuna Kuuban sokeri-, ja sikarisaarelta. El comandante, Fidel Alejandro Castro Ruz, on siirtynyt autuaammille vallakumousmaille. Osa tuntemastamme maailmasta on ikuisesti poissa luotamme. Mutta miten käy kuubalaisilta kynsilaukka. Ei kun hakusanaksi nettiin vain ”Cuba & Garlic.” Hakutulos on vallan mielenkiintoinen. 


Oli paikka sitten mikä tahansa niin ole aina ihmetellyt miksi meillä Suomessa pidetään tähän kasviin liittyvät festivaalit elokuulla. Kama on nimittäin valmista vasta syyskuussa. Kuubassa ne pidetään syyskuun jälkimmäisellä puoliskolla. Mutta oikein Kuuban Fidel se oli parhaimmillaan sitkas puhuja. Hän se jaksoi kannustaa kansalaisiaan tuntitolkulla leikkaamaan sokeriruokoa jossa oli maan toivo ja tulevaisuus. Kuubassa kasvatetaan varmasti kreoli-kasvuryhmän makeita ja tulisia kynsilaukkoja. Todennäköisesti niitä popsi Fidel-vainaakin. Eniwei on aika kuunnella Fidelin muistolle ja muutenkin kaikista tunnetuin kuubalainen laulu: Guantanamera.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Joulukirjoja hankkimaan. vol 1. Emännän tietokirja.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kirjat ovat aina olleet varsin suosittuja joululahjoja. Kynsilaukan ystävä etsiskelee tietenkin aihepiiriin liittyviä kirjoja, mutta niitä ei heivn löydy suomen kielellä. Oikeastaan niitä on vain yksi, täälläkin ahkerasti kommentoivan Kalevi Tikan ”Valkosipulin viljely” vuodelta 2000. Kynsilaukkahan on ollut aina varsin epämääräinen asia vaikka sillä on aina ollut vankka ja omalla tavallaan valistunut ystäväkuntansa.

On aika katsoa mitä keskiverto-ihminen Suomessa saattoi kynsilaukasta tietää viime vuosisadalla, varsin kauan sitten sen tullessa ensimmäiseen kolmannekseensa. Omistan itse mainion kirja-sarjan 85 vuoden takaa. Kyse on tietenkin Neliosaisesta Emännän tietokirjasta jonka neljäs osa on painettu vuonna 1933. Jokaisessa osassa on hieman yli 1150 sivua. Toimittajakunta oli tomerien tätien joukkio. Noiden naisten edessä tasavallan presidenttikin otti hattunsa pois päästä ja oli kovin varautunut. Vai mitä sanotaan näistä naisista: Mandi Hannula, Hedvig Gebhard, Laura Harmaja, Mary Ollonqvist ja Alli Wiherheimo. Kaikki 1800-luvulla syntyneitä ja yhteensä heidän elinvuosiensa määrä oli 414 vuotta. Hannula istui kahdetkymmenet valtiopäivät ja Gebhard kymmenet. Heidän luulisi tietävän jotain kynsilaukasta. Parempi kuitenkin etsiä tietoa hakusanalla ”valkosipuli.”

Hakusanaa valkosipuli ei löydy, mutta kymmenen riviä kahdelle palstalle ladottuun sivuun kylläkin löytyykin sipuli-hakusanan lopusta. Teksti lukee siellä neljännen osan sivulla 366 näin:

V a l k o s i p u l i  eli  k y n s i l a u k k a (Allium sativum) on valkoinen, kulmikas, sangen kirpeä sipulilaji, jota käytetään etupäässä lääketarkoituksiin, mutta myöskin mausteena. Meidän maassamme on valkosipulin viljely jokseenkin vähäistä. Sitä monistetaan pienistä sivusilmuista, jotka istutetaan kasvupaikoilleen aikaisin keväällä.

Olen lukenut tuon kappaleen hakusanasta aikaisemminkin. Nytpä se avutuu aivan eri tavalla ja pääsemme kurkistamaan mitä Mandi Hannulan ja muiden mamsellien päässä oikein liikkui asiasta nimeltä kynsilaukka. Ensinnäkin kynsilaukka luettiin ihan tavalliseksi sipuliksi. Sitä pidettiin rohtona, mutta maustekäyttökään ei ollut tuntematonta. Varmastikin se oli osa itseään kunnioittavan hyötytarhurin kasvimaata. Sen johtopäätöksen voimme tehdä, että maassamme viljeltiin pääasiassa talvilajikkeita. Nimittäin tuo puhe sivusilmuista viittaa siihen. Ilmeisesti kasvatusprosessi oli monivuotinen. Suurimmat raapit syötiin kokonaan ja ne olivat toisen tai kolmannen kasvukauden tuotteita. Jos itusilmnuja laittaa maahan keväällä niin tuloksena on tietenkin syksyllä pienehköjä sinkkuja joista saadaan sitten vasta seuraavana vuonna kunnon raapeja.

Mutta kuka onkaan kirjoittanut tuon artikkelin. Emännän tietokirja on aikansa mittapuun mukaan taatusti ensiluokkaisesti toimitettu teossarja jonka ei tarvitse hävetä vastaavien ulkomaalaisten rinnalla. Jokaisen artikkelin lopussa on sen kirjoittajan nimi. Hakusanan ”sipuli” on kirjoittanut puutarhuri Frans Salonen. Salosellekin löytyy hakusana Wikipediasta.

Toisaalta voidaan sanoa, että Salonen ei ollut varmaankaan mikään suuri kynsilaukka-tietäjä. Tai sanotaan, että hän ei sellainen ollut ainakaan vuonna 1933 jolloin ikävuosia miehellä oli 46. Tuon artikkelin kirjoittamisen jälkeen mies eli toki vielä 36 vuotta ja varmasti syvensi tietämystään kynsilaukasta. Oma pieni tutkimuksen aihe olisi varmasti koluta läpi kaikki hänen vuoden 1933 jälkeen ilmestyneet 11 kirjaa. Jätän asian tältä illalta tekemättä koska en omista yhtään niistä. Mutta emännän tietokirja on mainiota luettavaa aina silloin tällöin. Noiden neljän osan hakusanajärjestyskin herättää jos suurta mielenkiintoa, vai mitäpä sanotte tästä arvoisa lukijat: aamiainen - jäätymäpiste; kaakao - lastensuojelu; lastentarha - pöytätavat; raajarikkoinen - öljylamppu.

Noista sanoistahan kehittelisi vaikkapa dekadenssi-runoutta tällaiseen tuyyliin:

aamiainen lähes jäätymispisteessä
kaakaota keitettiin lastensuojelutarkoituksiin
pöytätavat olivat hakusessa lastentarhassa
ullakolla raajarikkoinen öljylamppuineen

Jos Haavikon Pate olisi kirjoittanut tuon niin se olisi ollut varsinaista taiderunoutta kaikki tyynni. Mutta jos haluaa hankkia toisenlaisen joululahjan, 4600 sivua luettavaa, joka kertoo kynsilaukasta kovin vähän niin on sekin hyvin suositeltavaa. Itse asiassa sanottuna se on oiva kuvaus Suomesta joka tiesi hyvin vähän kynsilaukasta. Menneiden ihmisten maailman menoa on hyödyllistä tutkia ja siihen emännän tietokirja antaa oivat mahdollisuudet. Antikvariaatista kirjat voi saada kympillä. Ehkä pääsemme seuraavassa avauksessa kiinni varsinaisiin kynsilaukka-kirjoihin. Lopuksi kaikkien emäntä-biisien äiti elikkä Tiskarin polkka.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Marraskuu kaksikolmasosassaan ja pikavirittelyä.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kuten otsikkokuva kertoo niin jotain on meneillään. Aurinko on yhtä korkealla kuin tammikuun kolmaskolmatta päivä. Ensimmäinen talvijakso on koettu ja nyt on lauhan kelin aika. Aurinko ei juuri lämmitä mutta kun sen näkee niin vaikutus on vallan suuri. Yhtä kaikki on Liisan päivä ja ennekin maailmassa vanhojen suomalaisten aikana kävi monesti niin, että ensimmäinen suojasää sulatti lumet ja sitten puhuttiin Liisan liukkaista ja Kaisan kaljamista. Sanottiin monella paikkalunnalla: ”Kun ei pidä Liisa liukkaita eikä Kaisa kaljamia, niin ei ole hyvä leipävuosi tulevana vuonna. Kirjassaan ”Vuotuinen ajantieto” Kustaa Vilkuna  toteaa tästä näin: ”Tämä on totta sillä syksyiset pakkaset ennen vahvaa lumipeitettä jäädyttävät maan syvään, joten keväällä kestää kauan, ennen kuin routa sulaa, mikä huomattavasti lyhentää kasvukautta ja ehkäisee kasveilta edullisen kevätkosteuden käyttämismahdollisuuden.”

Ainakin Vanhassa Suomessa maa on täysin sula ja auki. Lämmintä jaksoa on luvassa joulukuun alkuun. Pohjoisnavan ympäristössä jääpeite on pienimmillään kuin koskaan. Siperian rannatkin ovat poikkeuksellisella tavalla sulat. Koillisväylää pääsisi purjehtimaan karan meren poikki Bolseviikkien saarella aina Laptevin meren porteille. Ehkä Siperiasta ei niin kauheasti puhalla kylmää ennen joulua. Nyt on aika laittaa maahan mitä kullakin vielä on jos sitä on ollakseen, siis kynsilaukkaa. 

Otsikkokuvassa on pikavirityksessä muutamaa lajiketta. Käsittelyssä ovat mm. Raitapurppurat Verchaja Mcara, Red Grain ja Shvelisi. Verchaja Mcara on Raitapurppura joka on parhaita aitoja siemeniä tuottavia kynsilaukkoja. Ensi kesä sitten näyttää mitä on tuleman. Mutta nyt on vielä marraskuu ja pikaviritys juuri käynnistynyt. Idea on siinä, että kun kynsiä vähän huijaa niin ne lähtevät sitten maahan päästyään kasvattamaan juuria kun maan lämpö on vielä reilusti lämpimän puolella. Kaiken lisäksi kasvi on itsepäinen ja suorastaan nauttii viileästä mullasta. Kynnet tekevät jo yhden vuorokauden aikana melkoiset nystyrät elikkä juurien alut. Tämä on myös prosessi joka muuttaa kynsien hormonitoimintaa ja näin niistä tulee paremmin kylmää kestäviä. 

Tänään on tullut tiedusteluja siitä kannattako vielä laittaa kynsiä maahan. Ainakin Salpausselän eteläpuolella kynsilaukkaa kasvattaville voi sanoa että äkkiä kynnet pikaviritykseen ja maahan. Kyse on siis hallitusta kannan liotuksesta. Sen voi tehdä vaikkapa kastelemalla talouspaperia ja tekemällä niistä taskut kynsille. Jotenkin tuo tuntuu vain parhaalta konstilta. Kynnen kanta saa tasaisen vesihauteen. Prosessi on noin paljon nopeampi kuin jos ne laittaa pelkkään veteen. Yhden vuorokauden aikana tapahtuu sama mikä tapahtuu kymmenen päivän aikana maassa. Seuraavan viikon aikana kun maa on sula ja sen lämpötila on plussan puolella saavutetaan se mitä muutoin kahdessa viikossa. Kyse ei ole noituudesta vaan ihan koetellusta konstista.

Keskitalvi lähestyy ja ehkäpä näinä päivinä on aika ottaa pakasteesta viimä kesän pilkottuja kukkavarsia. Siinä on kesän ja menneen kynsilaukkavuoden maku vielä tuoreena.  Loppuun vähän tuvalaista kurkkulaulua. Moinen ei onnistu ilman kynsilaukkaa. Channna ham nah channa channa.

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

Paksuja maalaispoikia ja hienohelmoja.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Ensimmäinen talvisempi jakso näyttää olevan ohitse ainakin Vanhan Suomen horisontista katsoen. Lunta on maassa ja ilman lämpötila on ainakin vielä nollan alapuolella. Mutta kerrospuetuissa ja hyvin katetuissa penkeissä on lämmintä ja niihin voi aivan hyvin lisätä kynsiä jos sattui jättämään merkittyjä ja tyhjiä rivejä odottelemaan vaikkapa raapilähetystä ulkomailta. Sellainen tuli ja huomenna on tarkoitus pistää maahan uusia lajikkeita. Nimittäin nyt on luvassa parisen viikkoa lämpöasteita ja vaikka joulukuun alussa taas kylmäisikin niin penkeissä riittää lämpöä vielä joulukuun puoliväliin saakka, ehkä pitempäänkin. Tänään tukevimmin katettujen penkkien pinnalla oli kovin lämpimän tuntuista ja kun sormen työnsi parin tuuman syvyyteen niin tuntuma oli vielä varsin keväinen. Uudet maahan menevät kynnet  tekevät vielä pienet juuret ja asettuvat sitten lepotilaan odottelemaan maaliskuun alkua. Viimeisen lähetyksen myötä lajikkeiden määrä nousi yli sadan ja pelkästään kynsien myötä voi tehdä jo paljon huomioita.

Rocambole-kasvuryhmään kuuluu ilmiselvästi, ainakin kynsien muodon perusteella kaksi ryhmää. Tuleva vuosi näyttää sitten paljon muutakin ja puhuihan jo itse Ron L. Engelandkin vuonna 1995 kahdesta, mahdollisesti kolmesta Rocambole-alaryhmästä. Huomio noissa havainnoissa oli lähinnä lehtien kasvutavassa. Mutta jos tarkastelee pelkästään kynsien muotoa niin Rocambolet voidaan jakaa hienohelmoihin ja paksuihin maalaispoikiin. Paksuihin maalaispoikiin kuuluvat meidän kaikkien hyvin tuntema Iso venäläinen, (Alexandra on yksi kanta tästä isoksi kasvavasta lajikkeesta.) ja muutamat muut. Hienohelmoja ovat  sitten sitten loput Spanish Rojan eli Sinisen kreikkalaisen johdolla. Paksut maalaispojat ovat maultaan myös kovin robusteja ja polttavia, Sinisen kreikkalaisen ja kumppaneiden maku on taas hienostunut, monisyisempi ja jonkin verran leppeämpi. Aika näyttää miten Sininen kreikkalainen, Killarney Red, Karpaatialainen, Bjetin, Taupen ruskea, Virotica, Zabok, Velika Gorica ja moni muu hienohelma kotoutuu Suomen oloihin. Ja mikseipä kotoutuisi.

Otsikkokuvassa vasemmalla on Karpaatialainen, keskellä Killarney Red ja oikealla tietysti kovin robusti Iso Venäläinen. Karpaatialaisen maku on tyypillisen hienohelman maku ja Killarney Red muistuttaa kovasti Sinistä kreikkalaista monella tavalla. Sen arvellaankin olevan paikallinen mukauma Sinisestä kreikkalaisesta. Tulee aika meilläkin jolloin kasvatetaan muutakin kuin iänaikaista Isoa venäläistä. Paikkansa se kyllä tulee pitämään sillä onhan se satoisa ja kynnet ovat isoja. Mutta vielä hienostuneen maunkin eteen ollaan valmiita näkemään vaivaa.

Tässä vaiheessa pitää todeta, että kun tätä kynsilaukka-aiheista kirjoitussarjaa on pidetty viikko vaille yksitoista kuukautta niin lukijoitakin on ilmaantunut ihan mukavasti. Määrähän ei ole mikään ensisijainen tavoite vaan kiinnostunut ja sitoutunut lukijakunta. Kommentteja tulee joskus varmasti vielä enemmänkin ja se olisi kovin toivottavaa. Nimittäin kommentit ovat bloggauksen suola ja mausteet.

https://www.youtube.com/watch?v=5rI2jbTxcKM

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Pieni hanke ihmiskunnalle, mutta Manhattan-projekti yhdelle ihmiselle. vol II.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Todellakin nukkuu nyt suuri kansa katteen alla.  Penkit on katettu ja vuoden trendi on ”kerrospukeutuminen.” Elikkä kerrospukeutuminen tässä tarkoittaa sitä penkkien päälle laitetaan ensin ilmava kerros vaikkapa koivunlehteä ja sen päälle vielä paksu kerros tuplaylivuotista heinää tai olkea. Nyt on ollu pakkasta Vanhassa Suomessakin parhaimmillaan tuommoiset miinus 15. Kaksikerroksisen katteen alla penkin pinta ei ole edes kohvakka vaan täysin sula. Luonnollisestikin penkin sisässä on lämmintä ainakin neljä astetta ja se on ihanteellinen lämpötila. Juuret kasvavat vielä tuossa lämpötilassa. Jossakin vaiheessa viimeistään ennen vuoden pimenintä aikaa kynnet asettuvat lepotilaan. Kun sitten maaliskuun alku koittaa on aika poistaa talvikate. Ja silloin sprouttaa niin että sellaista ei ole ennen nähty.

Elokuulla tänä vuonna De Re Allii Sativi julkaisi avauksen  jossa puhuttiin aitojen siementen tuottamisesta kukintojen manipuloinnin avulla. Kukinnot olisi pitänyt käsitellä jo heinäkuun puolivälin jälkeen, mutta jokin viivästytti parilla viikolla niiden penkkien kasvuunlähtöä toukokuulla joissa lupaavat lajikkeet olivat. Marraskuun alussa kun oli aika tarkastella tuleentuneita kukintoja saatiin ”jonkinlaisia siemeniä” yhdestä Rocambole-kasvuryhmään kuuluvasta Ison venäläisen kukinnosta, ja neljästä kodaverin kukinnosta. Kodaver, marmorinen raitapurppura,  on mitä ilmeisimmin käytännössä sama muunnos kuin ”tavallinen siperialainen. Jossain määrin se on eri tavalla kasvava, mutta käytännössä sama kasvi se on. Kodaverin alkuperä on Virossa Peipsijärven länsirannikolla. Ensi kesänä, tai viimeistään vuonna 2018 potentiaalisesti siemeniä tuottavia muunnoksia on sitten kasvussa parikymmentä, pelkästään aidoissa raitapurppuroissa löytyy kymmenkunta muunnosta.

Mitä nyt on saatu todistettua on se, että siemeniä voidaan tuottaa Suomenkin oloissa, ainakin eteläisimmällä rannikko-alueella. Nyt on tehty kaikki sen eteen, että kynnet menivät maahan optimaalisissa olosuhteissa. Toisin kuin vuosi sitten juuret ovat valmiina jo nyt. Tämän vuoden maaliskuussa kun Iso venäläinen ja eräs Tavallisen siperialaisen kanta jo sprouttasivat ei Kodaverilla ja eräällä tunnistamattomalla raitapurppuralla ollut vielä edes juuren alkuja. Nyt on asia toisin ja syykin on selvillä. Kynnet on syytä erottaa raapeista vasta samana päivänä kun istutus tapahtuu. Koulukuntia on erilaisia, mutta nyt huoneenlämmössä, noin kahdessakymmenessä asteessa oleskelleet raapit aukaistiin ja kynnet pantiin maahan samana päivänä. Kosteassa maassa kannat puskivat pienet juurenalut muutamassa päivässä. Viime vuonna kun kynnet oli irrotettu parisen viikkoa ennen istustuspäivää lähti kasvuaihe  virittymään kynsien sisällä ennen juuren muodostumista. Ja tuo järjestys on nimenomaan väärä, sen opetti viime vuosi.

Mutta nyt on sitten jonkin sortin siemeniä. ”Salainen Manhattan-projekti” jatkuu vuoden 2016 siementen osalta ja yksikin itävä siemen on riittävä saavutus. Tietysti olisi vallan erinomaista jos molempien muunnosten siemenistä vähintään yksi itäisi. Jonain kesänä kaikki vielä onnistuu ihan varmasti ja aikaahan ihmislapsella toki on. Rojekti vaatii vaan kärsivällisyyttä. Jos itämistä tapahtuu jo ensimmäisellä yrittämällä on ensi syksynä on yhdestä siemenstä saatu korkeintaan kaksi-, tai kolmikyntinen pieni raapi tai ehkä vain sinkku jonka läpimitta ei ole senttiä suurempi. Vuonna 2018 maahan voidaan saada ehkä 10-12 kynttä ja seuraavana vuonna kuusinkertainen määrä. Sekin pitää ottaa huomioon että uudelleen syntynyt aito ja suvullisesti lisääntynyt kynsilaukka voi tuottaa raapin, joka saattaa sisältää enemmän kuin kolme erilaisen kasvin tuottavaa kynttä. Että joskus pellolla kasvaisi kuudensadan kasvin penkki uutta kynsilaukkaa jonka voisi nimetä vaikka Länsi-Siperialaiseksi kynsilaukaksi, siihen voi mennä kuusi-seitsemänkin vuotta. Mutta ne ovatkin sitten kasveja jotka tuottavat kaikki komean kukinnon joissa ei ole juurikaan itusilmuja ja siementen itävyys on 90 prosenttia. Katsotaanpa mitä silloin sanoo suomalainen Wiki-artikkeli nimeltään ”Valkosipuli.” Mutta paljon työtä on edessä ja ”Manhattan-projekti” jatkuu. Seuraavan kerran palaamme tähän asiaan kesäkuulla 2017. Amerikan vaalipäivän jälkimaininkeihin hieman sopivaa haikeaa.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

 

Jakoaika ja kynsilaukka.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kalenterin mukaankin eletään jo talvea ja edellisestä vuodesta poiketen nyt on varsin kylmääkin. Oikea talvi kaiken puolin. Lunta toki vielä odotellaan lisää. Millainen sitten talvi oikeasti on jää nähtäväksi. Näinä päivinä voi muistella vanhojen suomalaisten elämää ennen sähkövaloa. Menemme kauaksi jopa autonomian ajan taakse aikaan lähes kaikki suomalaiset asuivat muualla kuin kaupungeissa. Ei silloin vietetty Halloweenia. Kirkoissa tietysti kävi enemmän ihmisiä kuin nykyään, mutta silloin ei ollut radiota eikä televisiota internetistä puhumattakaan.

Elämä silloin ei ollut niin kovaa ja tasapaksua raatamista kuin monesti luulemme. Joka lukee vaikka kerran lävitse Kustaa Vilkunan suurenmoisen teoksen ”Vuotuinen ajantieto” tajuaa sen miten vuosi ja sen kierto arkisine askareineen loivat ihmisen elämään sisällön. Näinä aikoina, MMXVI-vuoden lokakuun jo jäädessä muistojen joukkoon ja kun käsillä on Pyhäinpäivän viikonloppu niin on aika katsoa satoja vuosia taaksepäin ja pohtia sitä mikä ns. ”jakoaika oikein oli. Vanhoilla suomalaisilla uusi vuosi alkoi sadonkorjuun ja syystöiden jälkeen ja siihen liittyvät ns. vuodenalkajaiset. Kalenteri-historia on oma lukunsa ja siihen emme nyt takerrumme. Toteamme vain, että kuukalenterin vuosi eli luurankorakenteena vielä pitkään vanhojen suomalaisten keskuudessa. Aurinkovuosi ja kuuvuosi eivät ole saman pituisia vaan jälkimmäinen oli 11 ja yhden neljäsosa-päivän lyhyempi. Kun kuuvuosi sitten vielä kummitteli niin  vahvasti taustalla niin piti viettää ns. jakoaikaa ja se sijoittui lokakuun lopusta noin marraskuun kymmenenteen. Tuohon aikaan liittyi paljon uskomuksia jotka liittyivät säähän. Maailmalla ei kansat viettivät uutta vuotta eri aikoihin ja heidän ”jakoaikoihinsa” liittyy suuri määrä erilaisia uskomuksia kuten meilläkin oli asian laita. Islamilainen maailma ei koskaan omaksunut jakoajan käsitettä.

Jakoajasta vanha kansa ennusteli koko vuoden säätä. Niinä päivinä toivottiin edes pientä auringon pilkahdusta koska se ennusti hyviä ilmoja keskikesällä ja tietenkin hyvää heinävuotta. Nykyään harvempi ennustelee vuodentuloa ja menoa jakoaikana ja yleensä ottaen äärimmäisen vähälukuinen on se joukko joka tuon käsitteen ja sen merkityksen tuntee. Tulevaa kynsilaukkavuotta voisi tietenkin lähteä ennustelemaan ja tunnustelemaan jakoaikana. Tietysti tulevan vuoden sadon takaavat kynnet on saatava maahan jo hyvissä ajoin ja mieluummin ennen Simon-päivää (28.10). Penkit tulee olla myös katettuna näihin aikoihin.

Sitten on tietysti katsottava mitä juuristolle kuuluu. Jos ei ole juuria kynsissä jakoaikana eli Simosta Marttiin (10.11) niin se tarkoittaa sitten myöhäistä sprouttausta. Juuri muusta ei sitten kannata lähteä puhumaankaan. Viime vuonna iso venäläinen oli tehnyt hyvät juuret jo Martin-päivän tietämillä. Niinpä sprouttaus oli tosiasia jo aivan huhtikuun alussa ja kasvin viherkone valmistui toukokuun viimeisellä viikolla. Mitään taikauskoa jakoaikaan ja juurellisiin kynsiin ei liity. Kaikki on kiinni teitystikin omasta viitseliäisyydestä ja vaivasta. Mitä aikaisemmin on liikkeellä hyvä ja oikein kuivattujen kynsien kanssa niin sitä varmemmin kaikki menee hyvin. Mutta juurien pitää olla valmiina viimeistään jakoaikana, muuten ei tule suurta satoa seuraavana vuonna. Tai sanotaan ilman ehdottomuuden häivää että silloin hyvä sato tulee paljon varmemmin.

Kun kynnet ovat maassa ja katekin paikallaan niin on aika aloittaa versojen tuottaminen sisätiloissa. Edessä ovat varsin pitkiltä tuntuvat talvikuukaudet. Jos kevät on oikein aikaisessa niin sprouttauksen suuri ihme voi olla käsillä ainakin Vanhan Suomen alueella jo maaliskuun kymmenes päivä. Sinne on aikaa vielä neljä kuukautta ja muutama päivä! Sitä ennen jokainen voi tutkia sprouttauksen ihmettä sisätiloissa kuten otsikkokuva kertoo. Kynnet asettuvat pikku hiljaa levolle hyvin katetuissa penkeissä. Tekisi mieli itsekin mennä nukkumaan johonkin pehmeään paikkaan ja pyytää joku peittelemään paksulla, mutta ilmavalla kerroksella kuivia heiniä. Loppumusikiksi pistetään King´s Singersin talvinen serenadi. 

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.