Asparagus officinalis

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

ante diem V Kalendas Iulias

Asparagus officinalis ei tietenkään ole mikään kysnialukka-lajike, vaan kyse on parsasta. Parsa on yksi suurenmoisimmista luonnon erikoisantimista joita ihmislapsi voi kasvattaa, ja josta hän voi myös nauttia. Itse tuotettu valkoinen parsa tuo touko-kesäkuun vaihteeseen jotain todella keisarillista täällä Pohjolassa. Parsan viljelyn osasivat jo roomalaiset ja he tekivät tuon kasvin viljelyn tunnetuksi kaikkialla minne menivätkään. Kynsilaukan harrastajalle parsanviljely on mieluista ”sivuhommaa” ja hyvin palkistsevaa odoteltaessa kynsilaukan kukkavarsien satoa. Otsikkokuvan parsan-tangot ovat paksuudeltaan reilusti enemmän kun kotelossaan olevan iphonen syrjän leveys joka on hieman enemmän kuin puoli tuumaa.

Parsan viljely ja kasvattaminen on hyvin pitkäjänteistä touhua. Jos kaiken tekee itse siemenistä lähtien niin ensimmäiseen oikeassa järjestyksessä korjattuun satoon menee aikaa viisi vuotta. Vuosi 2013 oli hyvä vuosi kasvattaa runsaskasvustoinen parsantaimisto. Aluksi siemenet herätettiin henkiin vedellä kostutetuissa talouspaperikääröissä. Tässäkin voitettiin aikaa kymmenisen päivään.  Kesä oli lämmin ja aikaisin turveruukkuihin tehty kylvö tuotti elokuun alkuun mennessä kuusi sukupolvea versoja. Juurakko lähti kasvuun hyvin ja elokuun kuudes päivä nuo parhaimmillaan puolitoistajalkaiset versot pääsivät tulevalle kasvupaikalleen.

Kaksitoista taimea vaativat seitsemän metriä metriä pitkän kaivannon. Syvyyttä sillä oli 70 senttiä ja leveyttä 80 senttiä. Siitä tuli lähemmäs sata 120 litran vetoista kottikärryä siirtotavaraa. Kuoppa täytettiin palaneella hevosenlannalla, kananlannalla, lehtikompostilla, hiekalla, mullalla. Tarkoitus oli rakentaa kasvupohja joka kestää ainakin sata vuotta. Nyt on ensimmäisen sadonkorjuu tullut päätökseensä, ja viisi vuotta tästä eteenpäin kuudennen sadonkorjuun jälkeen syksyllä pitää penkkien ”energiavarastoja" täydentää. Silloin penkkien hiekkakerroksen alta kaivetaan maata pois sen verran että varsinainen juurakko tulee näkyviin. Sitten pois kaivettu maakerros korvataan lehtikompostilla ja palaneella karjanlannalla, ja taas seuraavat kuusi vuotta ovat turvatut sadon suhteen.

Monella henkilöllä keskuudessamme on kovin väärä käsitys siitä mikä parsa oikein on. He luulevat vihreää parsaa ja valkoista parsaa eri kasviksi. Kysehän on samasta kasvista. Valkea parsa on verso joka kasvaa hiekkapeitteen alla ja se korjataan ennen kuin se pääsee kosketuksiin valon kanssa. Kahdentoista juurakon penkistä voi ottaa käyttöönsä yhtenä keväänä 70-80 tankoa. Sitten on vain lopetettava ja annettava juurakoiden lykätä maan pinnalle omaan tahtiinsa vihertyviä versoja jotka ovat loppukesästä silmille kovin kauniita katsella.

Parsasta ovat myöhempinä aikoina oppineet pitämään erityisesti germaanisten heimojen jälkeläiset eli saksalaiset. Parsa on heidän alkukesän suuri herkkunsa ja sitä syövät kaikki. ”Uusien perunoiden” kasvattaminen ei mahdu saksalaisten kaikkialle ennättävään ajattelumaailmaan. Perunoiden aika tulee juhannuksen jälkeen jolloin parsan korjuu ja myynti ei ole enää luvallista. Roomalaiset siis laittoivat alulle tuntemamme parsanviljelyn ja levitivät sen kaikkialle. Myöhemmin kun oikeiata roomalaisia ei enää ollut, ei Julius-sukuja eikä Flavius-sukuja eikä muitakaan, vaativat jo illyrialaiset, gallialaiset ja puunilaiset yhtälaista asemaa roomalaisten kanssa yhteisiin arvoihin vedoten. Ja kaikista heistä oli tullut parsan ystäviä. Germaaneja roomalaiset eivät alistaneet ikeensä alle. Mutta myöhemmin he omaksuivat roomalaisilta kaiken mahdollisen, ja juuri tuossa heidän tavassaan pitää parsa varjeltuna sesonkiherkkuna on jotain periroomalaista. Parsa parsana ja potut pottuina. Näinä päivinä on aika istuttaa uhrisipulit. Palaamme näihin uhrisipuleihin tuonnempana…

Lopuksi vähän kunniaa poisnukkuneelle suurelle lauluntekijällemme Pekka Myllykoskelle.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.