Eläköön moninaisuus II!

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Sakemannien kodin tarvetavara-tavaratalo Bauhaus jaksaa yllättää valikoiman moninaisuudellaan. Mennessäni viimä lauantaina ostoksille Vanhan Suomen ydinkaupungin liepeillä olevaan tavara-taivaaseen ei olut ensimmäisenä mielessä kynsilaukka. Mutta viimein oltiin sitten otsikkokuvan asetelman kohdalla. Siinä näemme ns. Nelson Gardenin kynsilaukan talvilajikkeiden valikoiman. Kaupan ovat seuraavat muunnokset: Dukat; Germidour; Messidor; Morado; Pure White; Therador; Thermidrome ja Unikat.

”Ti nuun hoidamen;” eli vanhalla kreikan kielellä kysyen: ”mitä nyt pitää sanoa” tai pakinoitsija Ollin ilmaisua tapaillen ”Mitäpä olette mieltä?” ”Valkosipulia” sanoisi Keravan murretta käyttävä suomalainen. Vanhan Suomen asukas sanoisi luonnollisesti itse Mikael Agricolan hengessä: ”Ah, kynsilaukkaa!” Mutta mitäpä sanoisi kynsilaukan ystävä joka alkaa aavistella pimeän keskiaikansa päättymistä? Hän sanoisi luonnollisestikin ”viisi sorttia artiosokkaa, yksi turbaani, yksi lasipurppura ja yksi posliini.”

Nelson Gardenin valikoima on oikein viehättävä ja puoltaa paikkansa. Siinä on yksi ylivertainen, yksi kovin korea ja niin pahuksen syötävä, yksi mielenkiintoinen, yksi aikainen, yksi salaperäinen, yksi outo, yksi hyvin mukautuvainen ja yksi identiteetti-kriisistä kärsivä. 

Ylivertainen on luonnollisestikin Dukat. Dukat on jo viettänyt yhden vuoden Indyn farmilla ja lupaukset ehkä täyttyvät. Syksyllä 2015 istutettu Dukat maistui kovin elohopeaiselta, mutta kun se oli saanut puhdistautua hyvässä maassa vuoden verran se näytti maistajalleen mitä posliini parhaimmillaan voi olla. Dukat on talvenkestävä ja lähes immuuni mille tahansa kasvitaudille ja homeelle. Se on öljyinen ja siitä saa vallan kauhean tripin. Kun murskaat isohkon kynnen ja levität sen rasvan päälle voikkarille tai näkkärinpalalle ja viet suuhusi niin silloin alkaa tapahtua. Päässäsi soi enkeliruhtinas Umbrielin aina niin epävireinen harppu. Kuuma ping pong-pallo sukkuloi kallosi sisällä, ja vanhat amalgaamit pakkaavat höyrystymään. Makuelämys toki tasoitttuu, mutta aikaa tarvitaan muutama tunti. Elohopean maku tulee luonnollisestikin kasvinsuojelu-aineiden jäämistä. Tuota kokemusta voi verrata siihen makuun joka tulee kun nuolaiset happonsa vuotaneen pariston pohjuksia, tai jos olet poltellut piippua ja laitat sen jälkeen suuhun pienen alumiinifolio-tollon. Dukat on vielä kokeva voittokulkunsa meilläkin.

Korea on tietenkin lasipurppura Unikat. Maku ei ole liian raju, mutta se on kestävä. Unikat on on viettelevän kaunis jo sadonkorjuuvaiheessa ja jos osaa käsitellä raapin siten, että kahteen sisempään wrapperiin tulee lähes läpikuultava pinta voi syksyn saadessa ja iltojen pimetessä pitää käsissään joulukuusen koristeiden kuningatarta. Syötävästä joulukuusen-koristeesta jolla on vielä suuria terveysvaikutteita voi tulla kerrassaan mahtava hitti. 60 euroa kilosta; sitä on helppo pyytää.

Mielenkiintoinen on tietenkin Morado. Sitä voi joku väittää Kreoleiden kasvuryhmään kuuluvaksi, mutta moni seikka puoltaa sitä, että se on turbaani. Indynkin farmilla pää-indikaattori eli tapa jolla itusilmu-sumppu muodostuu viittaa vain ja ainoastaan turbaaniin. Morado on espanjaa ja takoittaa ”violettia, sinipunaista tai purppuraa.” Kyseessä on lähes täysin varmasti sama kynsilaukka jota oli kaupan ison kauppaketjun hyllyillä viimä talvena. Mutta kun se istutettiin maahan keväällä ei uusi raapi kovin paljoa muistuttanut edellistä sukupolveaan. Syvä violetti tai purppura oli wrappereiden väri. Nyt Moradoa menee toisena sukupolvena maahan jo syksyllä ja heinäkuu 2017 kertoo paljon. Avoituksellisuuden verho väistyy jos se väistyy.

Aikainen on Germidour ja siitä löytyy valtava määrä vaihtelua. Syksyllä 2015 istutettujen joukossa oli kolmesta eri lähteestä saatua lisäysmateriaalia ja lopputulos oli vielä moninaisempi. Muutama Germidour kasvoi jopa Rocambolen tavoin ja tuotti itusilmuja kasvin latvaan eli kukintovarren päähän. Nuo kasvit tuottivat jopa aitoja kukkia.

Salaperäinen on tietenkin Pure White. Sen piti olla letitettävä kynsilaukka joka ei tuota kukkavartta. Toisin kävi ja nyt on saaliina kahvikupillinen itusilmuja. Pure White kesti kovan talven. Jouluaattona se oli kolmen tuuman versoilla. Ensimmäisenä se korjattiin täysi tuleentuneena juhannusaattona. Mitä tuokaa tullessaan vuosi 2017?

Outo on tietenkin Messidor. Tai pitäiskö sanoa että sopeutumiskykyinen. Se oli nopea kasvussaan ja raapi ei todellakaan muistuttanut sitä miltä edellisen sukupolvien edustajat näyttivät. Vuosi 2017 voi tuottaa mitä tahansa. Tänä vuonna Messidor oli muiden joukossa lähinnä ”avaruus-olio.”

Therador on sukupolvi sukupolven jälkeen hyvin yllätyksellinen. Siinäkin oli nähtävillä tänä vuonna vahva ”rocambolesaatio.” Muutama kasvi tuotti raapin joka muistuttaa kovin paljon kuusikyntistä Isoa venäläistä.

Thermidrome kärsi pahasta identiteettikriisistä. Jotkin yksilöt kasvoivat kuten ne kasvaisivat jossain Keski-Euroopassa. Muutamat tekivät vallan suuria itusilmu-kimppuja varrentyveen, ja jotkin yrittivät jopa tuottaa kunnollisen kukkavarren melkein onnistuen.

Nelson Gardenin valikoima on askel hyvään suuntaan. Mutta paljon on vielä tehtävä moninaisuuden edistämisen puolesta. Jotain pitäisi myös tehdä varsin haitalliselle Keravan murteelle. Nimittäin muuten ei meillä nähdä sitä kynsilaukka-renesanssia jota Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ja irtopäiden asuttamassa Kanadassa on eletty jo neljännesvuosisadan ajan.

https://www.youtube.com/watch?v=PHMcVJQgq2o

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Eläköön moninaisuus.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Syksyn elementit ovat läsnä ja ne suorastaan kolisevat otsaan. Kynsilaukka-vuosi on tulossa istutus-kuukauteensa. Tai ainakin noin keskimääräisesti. Viimä vuonna Indyn farmilla viimeiset istutukset tehtiin joulupäivänä ja niistäkin korjattiin ihan hyvä sato. Luvassa on tänä vuonna varsin myöhäinen talvenkoitto. Planeetan yleislämpötila on korkempi kuin koskaan tähän aikaan ja pohjoisnavan jäätilanne on ollut ulkona ”keskiarvo-putkesta” jo muutaman kuukauden ajan. Notta passa kattoa tästä jos ei usota:

http://nsidc.org/arcticseaicenews/

Pitää huomioida se, että mitä enemmän pohjoinen napajäätikkö sulaa niin sitä enemmän golf-virta heikkenee. Ja kun näin  käy sitä enemmän olemme Suuren ja Mahtavan Siperian armoilla. Kun sieltä henkäys käy niin silloin saamme nauttia samanlaisesta tammikuusta kuin viimä talvena saimme. Tulevien vuosien loppuvuoden säätyyppi voikin olla juuri keskiarvoisesti se mistä meillä nyt on kokemusta. Elikkä on lämmin syksy ja joulun alla saamme nauttia matalasta, mutta ihanasta talviauringosta. Sitten käy Siperian pakastimen henkäys ylitsemme ja ihanuutta ei enää ole. Maan pinnalla näemme härmäistä lunta ja se alla parituumaisen hohkaisen kamaran. Joka ei ole kattanut kynsilaukka-penkkejään menettää kaiken ja nopeasti. Niin, ilmastonmuutos asettaa uusia haasteita kynsilaukan viljelyllä ja aivan erityisesti meille täällä Suomessa.

Mutta asian harrastajaa ei mikään uhkakuva voi pelottaa eikä lannistaa. Monen viljelmät kokivat kovia viimä talvena ja joidenkin usko jopa horjuu, mutta lannistua ei saa. Kaiken pelastaa kattaaminen ja se on tehtävä huolella. Penkkien päälle on saatava muutaman tuuman paksuinen kerros eloperäistä katetta. En voi olla toistamatta sitä suurta ihmettä jonka sain todistaa edellisen viljelyvuoden aikana. Joulun aatonaatona huomasin kuinka artisokka Pure White oli lykännyt kolmetuumaiset versot. Joulupäivänä kun lämmintä oli vielä iltapäivällä vielä 7 astetta saivat ne paksun heinäkatteen. Hiljaisen viikon maanataina eli maaliskuun lopulla uskalsin sitten poistaa katteen ja katso: ne olivat hengissä. Raportoin asiasta myös Filareen isännälle Alley Swissille Amerikan maille Washingtoniin Kaskadi-vuorille ja ihmetys oli siellä suuri. Kun pakkaset saivat tammikuulla täällä Vanhassa Suomessakin 20 celssiusta miinusta eikä lumesta ollut tietoakaan niin heinäkate piti Pure Whiten versot elossa. Kynnet jotka olivat menneet penkkiin lokakuun 28 päivä oli korjattu maasta saman vuoden kesäkuussa Kiinassa. Kasvi-parka joutui ytimissään suureen hämminkiin ja kasvoi meiädn mailla sitten kuten paraskin talvi-kynsilaukka tuottaen kovan kukkavarren ja useimmmista kasveista saatiin korjattua kypsiä ituslimuja.

Johdanto, jos se mihinkään johtaa tällä kertaa oli pitkä ja niin on tyydyttävä ilmaisemaan muutama asia roomalaisilla.

I Moninaisuus kynsilaukan kasvattamisessa, oli kyseessä omatarve-kasvattaja, ystävien ilahduttaja tai elinkeinosuntautunut viljelijä on ensisijainen lähtökohta. Tuntemalla lajikirjo opitaan tuntemaan myös se miten arvokas asia elämä ylipäänsä on. Mitä paremmin tuntee kynsilaukan kaikessa moninaisuudessaan, sitä helpompi on kohdata ihminen.

II Kynsilaukan moninaisuus muistuttaa ihmisen moninaisuutta enemmän kuin pystymme vielä ymmärtämäänkään. Voimme puhua kasvuryhmistä suuren tietäjän Ron L. Engelandin viitoittamalla tiellä  ja voimmepuhua ihmisen haploryhmistä. Kynsilukka kaikessa moninaisuudessaan on yksi kuten ihminenkin.

III Kovin valitettavaa on se, että suomalaisen päähän mahtuu kerallaan vain yksi ajatus. Jotenkin sitä katselee kauhuissaan kun näyttää siltä, että joku liettualainen Zieimai valtaa kasvimaita. Puhutaan talvenkestävyydestä. Kun tässä on porukalla maisteltu ei posliineja niin Zieimiai osoittautuu kuivaksi ja varsin yksitotiseksi kaveriksi. Talvenkestävä se on, mutta niin ovat myös Dukat ja Ornak. Dukat on taudinkestävyydessään ehkä maailman ykkönen. Öljyisä se on ja siitä saa sellaisen tripin että mieltä suorastaan kääntää tuntitolkulla. Etelän yössä soi banjo ja tuoksut voivat olla hyvinkin naturalistisia kuten vanha suomalainen kansanviisaus kertoo, mutta joka saa kiduksiinsa hyvässä maassa kasvanutta Dukaattia niin hänenpä päässään helisee ”Taivaan torven, Umbrielin” epävireinen harppu, ja olo on sellainen että hampaiden paikat sulaisivat vaikka vaikka hammaslääkärin todistus olisi tuo ”reikiä nolla.”

IV Suomalaisilla kynsilaukka-harrastajilla on ollut suuri onni kun he ovat vuodesta ja melkeinpä polvesta toiseen saaneet korjata Alexandra-satoa (Legendum esse ””Iso venäläinen.””). Rocambole-kavuryhmän kynsilaukka on tunnustettu kaikkialla maailmassa parhaimmaksi.

V Vaatimattomimmillaan suomalaisen kynsilaukkanharrastajan omasta maasta pitäisi löytyä:

    —Yksi Rocambole
    —Yksi Posliini
    —Yksi Raitapurppura
    —Yksi Marmoripurppura
    —Yksi Artisokka
    —Yksi Silverskin


Illat pimenee ja on on aika laittaa maahan ensi kesän sadon alku. Iltaan sopii hyvni Tähti ja meripoika Kari Tapio-vainaan tulkitsemana. Peltoa on käsitelty jyrskyttimellä ja pian kaikki on valmista.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

Niin avattiin yksi iso venäläinen.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kori oli vielä täynnänsä kymmeniä ykkös-kategorian isoja venäläisiä. Mielessä oli pyörinyt jo parin päivän avata yksi virheetön ja moni-wrapperinen, silkinpehmeä iso venäläinen. Lopulta valinta osui yhteen yli satagrammaiseen, ja suorastaan ylellisen silkinpehmeään yksilöön. Kuivaus oli onnistunut hyvin; sen tuli seuraava varttitunti osoittamaan. Yksilö jossa oli parin sentin naatinkanta painoi 109 grammaa. Tänä vuonna tehtiin kompromissi kukkavarren poistamisen ja sadonkorjuun suhteen. Harvassa olivat yli 120-grammaiset yksilöt. Mutta mikä koossa menetettiin voitettiin wrappereiden määrässä. Mutta montako ehjää wrapperia siinä sitten olisikaan? Koskematon raapi lepäsi kämmenellä.

Kuivauksen jälkeen tuo iso venäläinen tuntui silkkiseltä ja pehmeältä. Se oli halkaisijaltaan yli kolme-tuumainen kapeimmaltakin kohdaltaan. Kun sitä varovasti puristeli saattoi tuntea kuinka siinä oli ilmavuutta. Ensimmäinen wrapperi lähti pois ja niin myös toinen. Kolmannen kuoren poistamisen jälkeen pystyraitainen kuvio näkyi jo kuorissa. Oli aika myös punnita raapi uudelleen. Kolmannen jälkeen tarkka vaaka näytti lukemaa 108 grammaa.

Neljäskin wrapperi oli täysin virheetön ja samoin viideskin, sillkisyydestä ei tässä vaiheessa kuitenkaan enää voinut puhua. Viidennen jälkeen paljastui se, että tämä raapi oli kahden hedelmällisen lehden yksilö. Ulompi hedelmällinen lehti oli tuottanut kolme kynttä. Ja niinkuin isojen venäläisten suhteen on tavallista, niin tuplakynnet eivät ole mitenkään harvinaisia. Suurin kynsi noista kolmesta painoi 22 grammaa ja leventynyt kanta jo todisti itsessään tuplakynnestä. Toinenkin kynsi oli varsin suuri ja se painoi 19 grammaa.

Toinen hedelmällinen lehti oli tuottanut viisi kynttä. Suurin niistä oli 18-grammainen. Kun kaikki kahdeksan kynttä asetettiin puntariin niin tulos oli odotettu. Viisi kynttä kynsikalvoineen painoivat 104 grammaa. Ja kun sisin lehti, kolmituumainen kukkavarren osa kantoineen painoi kolme grammaa niin siitähän voi päätellä paljonko reilun satagrammaisen raapin wrapperit painavat. Ne painavat vaivaiset 2 grammaa. Mutta niitä ei pidä aliarvioida. Tilavuuteensa nähden ne voivat sitoa kolmitoistakertaisen määrän vettä. Tiedä sitten onko arvo kerätä sinänsä säkkikaupalla hyvän talvi-kynsialukan wrappereita. Aika paljon niitä pitää olla jos niillä mielii täyttää vaikkapa tyynyn. Mutta onhan hullumpiinkin hankkeisiin ryhdytty.

Kaiken tämän jälkeen voimme varsin helposti laskea paljonko tuo 109-grammainen iso venäläinen sisältää täyttä kamaa. Jos vielä arvioimme kahdeksan raapin kynsikalvon painavan yhteensä 2 grammaa niin täyttä kamaa olisi silloin yhdessä tuollaisessa raapissa 102 grammaa. Täyttä kamaa on tuollaisella kukkavareen typistyksellä silloin 93,57 prosenttia raapin painosta. Yhdessä kilossa tällä tavalla käsiteltyjä raapeja on siis wrapperia, kukkavartta ja kantaa noin 6,4 prosenttia. Hyvä raapintoimittaja, kunnon kamakauppias, toimittaakin siis ainakin noin 1020-1030 grammaa kynsilaukkaa puhuessaan kilosta. Ja kaupan päälle pitää aina antaa pari noin 35-grammaista artisokka-kasvurymän hyvin kuivattua yksilö. Pitää myös kertoa mikä on niiden paras käyttötarkoitus.

Ison venäläisen avaaminen, tai minkä tahansa hyvä kynsilaukka-yksilön avaaminen ei ole pelkkää puntarointia ja laskutoimistusten tekemistä. Useimmiten kaupan oleva kynsilaukka, ja aivan erityisesti Rocambole-kasvuryhmän kama, on korkeintaan kahden, kolmen wrapperin omaavaa. Kynsilaukka-raapin avaaminen on aina myös esteettinen kokemus. Siihen liittyy aina ensi kosketus. Jokainen päättää tietysti sen mitä haluaa. Raapin avaaminen on  nautintaketjun ensimmäinen ja hyvin tärkeä osa. Silkinpehmeä ja viisi-wrapperinen iso venäläinen on tavoittelemisen arvoinen tuote jota et marketista löydä. Joka saa joskus avata yhden sellaisen ei varmasti mitään muuta koskaan haluakaan. Voi kuullostaa kaukaiselta ja vaikeasti tavoiteltavalta asialta. Kuitenkin jokainen jolla on tilkku maata voi päästä tuosta kaikesta osalliseksi. Tähän sopii lopetukseksi ripaus Procol Harumia:

https://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA&list=PL4AA563ACF7F1DB98 

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Matka Viron kynsilaukka-festivaaleille. vol 2. Vihdoinkin Ülenurmella.

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

Kovasti odotettu päivä koitti aurinkoisena Tartossa 20 elokuuta MMXVI-vuonna. Liput liehuivat Saloissa sillä oliha Viron uuden itsenäisyysjulistuksen muistopäivä. Tuli mieleen mitä tapahtui neljännesvuosisata sitten kun matkasin hajoamaisillaan olevaan Neuvostoliittoon kaappauksen jo ollessa luhistumaisillaan 21 elokuuta MCMXCI-vuonna. Ämmät, ceet, äksät, veet ja iit ovat kovasti vilisseet sen jälkeen roomalaisittain kirjoitetuissa vuosiluvuissa. Mutta yksi on toki joka pysyy ja se on kynsilaukka. Mutta nähtiinkö Ülenurmella kasvin monimuotoisuutta?

Puitteiltaan paikka varmasti etsii vertaistaan missä tahansa. Ülenurmella sijaitsee Viron maatalousmuseo, ja rakennusten lomaan monelle raitille saa vallan idylliset, niin idylliset markkinat. Kun asiaa lopulta tarkasteli niin päärooliin todellakin nousi kynsilaukka, mutta paikalla ei totisesti tarvinnut olla nälissään eikä myöskään janoissaan. Lapsille oli tekemistä ja naisille oli oma osastonsa joka tosin tällä kertaa jäi katsastamatta. Museon alueella toimii mainio konsertti-käyttöön soveltuva amfiteatteri. Jos ilmat vain suosivat mitä tahansa paikalla järjestettävää niin parempaa paikkaa et löydä mistään. Toki yhtä hyviä puitteita löytyy varmasti joka maasta ja valtakunnasta.

Mutta nähtiinkö juhlapäivänä kynsilaukan monimuotoisuutta? Jos tarkkoja ollaan niin eipä juuri? Kynsilaukkanäyttelykin oli varsin vaatimaton. Taatusti maasta löytyy enemmän kasvatettavia muunnoksia kuin viitisentoista. Myynnistä löytyi tietenkin Punaista venäläistä, Zieimai-posliinia, yhtä tunnistamatonta raitapurppuraa ja muutamaa artisokkaa. Uusi tuttavuus oli ukrainalainen Lubasha-niminen Rocambole joka suorastaan uhkuu kasvuvoimaa. Sitä myyvä etelä-virolainen viljelijä oli varustautunut hyvin matkallensa ja hän saikin olla täydentämässä laarejaan solkenaan.

Markkinoiden ”paalupaikalla” ollut Ziemai-posliinia myyvä viljelijä näytti tekevän myös hyvää tulosta. Häneltä lähti mukaan päivän suurimman humuun jo ollessa hälvenemään päin kahdeksan kilon säkki tuota meilläkin suosioon nousevaa valkoista kultaa. Säkistä riittää maahan laitettavaksi 780 kynttä ja muutama kilo jää ylikin muille annettavaksi.

Ihminen ei elä pelkästä elämyksestä eikä hyvistä ilmoistakaan. Nälän tunnetta ei kauan odotettuna juhlapäivänä helposti tunne, mutta koko ajan pohottava aurinko vaatii veronsa. Kurkkua kuivaa ja on aika tukia mitä virolainen kynsilaukkaolut oikein on. Kovin yksinkertainenhan se on valmistus-tavaltaan. Yksinkertaisimmillaan siihen tarvitaan vain vaaleaa perus-lageria ja hunajan ja puristetun kynsilaukan seosta. Seos lusikoidaan lasiin kaadettuuun olueseen ja se liukenee varsin nopeasti ainakin lämpimällä ilmalla. Kotioloissa keraaminen kannu sopii sekoittamiseen oikein hyvin. Tietysti tumma olut antaa täyteläisemmän vaikutelman. Lienee parasta pysyä ihan tavallisissa halvoissa lagereissa. Asia on vähän sama jouluglögin suhteen. Sitäkään ei kannata  missään tapauksessa valmistaa Chateau Latourista tai Lafittesta. Raja kulkee tässä tapauksessa kovin matalalla ja jo sellainenkin herraskainen liemi kuten Samuel Adamsin Boston lager on jo melkein Latouriin tai Lafitteen verratavaa juomaa avoimella asteikolla. Kauppa kävi ja kassalipas näytti täyttyvän kolikoista vinhaan vauhtiin. Puoli litraa kynsilaukka-olutta maksoi kolme  euroa. Hintataso oli siis alle puolet siitä mitä se on Suomessa.

Mitäpä kaikkea muuta juhlakentiltä löytyikään ja millaista markkinoilla muuten oli? Varmasti kaikilla oli mukavaa ja jokainen toivoi että muutkin olisivat saaneet olla mukana. Markkinoiden keskus oli ilman muuta yläpihan amfi-teatteri sillä siellä aisti rentoa elämäniloa. Musiikki tuo tällaisiin tapahtumiin aina eloa, se on aivan ehdoton asia. Yksi asia mitä Ülenurmella ei näkynyt oli lakritsi-, ja karkkikauppiaat. Toki kynsilaukkanekkuja oli kaupan mutta siihenpä se sitten jäikin. Suklaatakin löytyi, mutta kysnilaukkasuklaasta on todettava että sen oli maultaan varsin valju. Karkki-, ja lakritsikauppiaiden sijaan paikalta löytyi hunajatuottajia, juustomestareita maukkaine tuotteineen ja paljon muuta pientä ja hyvää syötävää tarjoavia myyntiinasettajia. Kilo tuoretta ja juoksevaa hunajaa irtosi seitsemällä eurolla. Kahden kilon juustosta maksoi mielellään juustomestarille 24 euroa. Kun se nyt on kypsynyt parisen viikkoa ja ensimmäinen pala juuri eilen illalla maisteltu eivät nuo 24 euroa tunnu kovinkaan suurelta satsaukselta. Maku on jopa reilusti sveitsiläiseen Apfenzelleriin vivahtava.

Kotomatka alkoi suorastaan suuren täyttymyksen tunteen vallassa. Paikalle pääsee tulevina vuosina uudelleen. Ülenurmelta on kahden tunnin ajomatka Tallinaan ja silmä lepää maalaismaisemassa. Tuossa maisemassa näkee useasti isoja hylättyjä maatilakeskuksia. Sellaiseen tutustumiseen ei nyt ollut aikaa, mutta aivan varmasti siellä olisi vielä voinut aistia vahvana reaali-sosialismin huurun, ja Neuvostoliitolle ominaisen hieman palaneen ja karvaan tuoksun ja tietenkin leudon osuustoiminnallisen väreen. Tuota elämystä voi lähteä metsästämään tulevina vuosina sillä mihinkäpäs häviäisivät nuo vanhojen kolhoosien ja sovhoosien hylätyt rakennukset.

Matka oli onnistunut. Joitakin kontakteja luotiin ja mikä nyt on mielessä on ilman muuta johdetun matkan järjestäminen kynsilaukka-aatteen merkeissä Ülenurmelle jo mahdollisesti ensi vuonna. ”Kannattavuusraja” on hieman alle kaksikymmentä henkeä. Tuohon hintaa saisi sisällytettyä laivaliput ja menomatkan yöpymisineen, bussikyydin ja yhden yöpymisen tartolaisessa hotellissa. Matkaa lähdettäisiin torstai-iltana. Perjantaina ohjelmassa olisi vierailu Peipsi-äären sipulitiellä aikaisin aamupäivällä. Sitten voisi matkata jollekin kynsilaukkaa tuottavalle tilalle ja majoittumaan pääsisi iltakuuden tietämillä. Ja lauantai olisi tietenkin pyhitetty festivaaleille. Helsingissä oltaisiin sitten jo kello yhdesän Suomen aikaa. Tuon kaiken saisi mahdutettua hieman alle kahdensadan euron peruspakettiin. Se on ainakin varmaa, että sipulitien kauas menneisyyteen pysähtynyt tunnelma ja Ülenurmen juhlakentän riemukas muisto vievät eteenpäin kun talvi on saanut meidän pohjoisemman maamme ja on matalan auringon aika. Kahden kilon juustokiekko on silloin varmasti jo syöty mutta Peipsi-äären tavallista sipuli on vielä kilokaupalla popsittavaksi. Uudet tulokkaat Lubasha, mystinen raitapurppura ja posliinit odottelevat penkeissään kevään tuloa ja sproutti-kuuta. Yksi asia on kuitenkin varma. Ülenurmi kutsuu myös MMXVII-vuonna.

Ja tähän loppuun tietenkin aito De Re Allii Sativi-elokuva:

https://www.youtube.com/watch?v=hGClC_H5oTM

 

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.