Kalendis Septembribus
On kirjaimellisesti seitsemännen kuun Kalnendis-päivä. Pitää muistaa että eurooppalaisissa kielissä todellakin vuoden neljä viimeistä kuukautta on nimikoitu seitsemännestä kymmenenteen. Roomalaisten vuosi alkoi maaliskuussa kevätpäiväntasauksena ja päättyi syksyllä. Talvi ei varsinaisesti kuulunut vuoteen. Vuodessa oli 304 päivää ja kuukausien pituudet vaihtelivat 20 päivästä 35 päivään ja joskus jopa ylikin. Ihminen laskee tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia ja niin laskee De Re Allii Sativikin. DE Re Allii Sativi on ilmestynyt viiden kalenterivuoden aikana vaikka sen ensimmäisestä julkaisusta ei ole vielä neljää vuotta vuottakaan. se on ilmestynyt säännöllisesti ja tänään on tietynlainen merkkipäivä. Tänäinen julkaisu on Blogin historiassa kahdessadas. Julkaisusta ei tee arvokasta sen järjestysnumero eikä sen otsikko eikä myöskään otsikkokuva.
Olemme aina pyrkineet kiinnittämään huomiota sisältöön. Mutta se on myönnettävä että tänään etsimme tiettyä juhlavuutta puhumalla eräästä kovin tunnetusta kynsilaukasta ja se on Marmoripurppuroiden kasvuryhmän ”Amerikan siperialainen.” Mutta mikä tekee Siperialaisesta Amerikalaisen. De Re Allii Sativi kiittää sitä henkilö joka alunperin keksi tämän hauskan nimityksen tälle lajikkeelle. Kyse on siis todellakin Marmoripurppuroiden kasvuryhmän lajikkeesta. Olemme kirjoittaneet siitä lukuisissa julkaisuissamme joten aivan alusta emme lähde. De Re Allii Sativin mielenkiinto on viimeisen vuoden aikana ollut ns. Turbaani-kysymyksessä ja siihen on saatukin lisävaloa. Edelleen yksi tulevien vuosien tärkeimmistä hankkeista on selvittää Marmoripurppuroiden sukulaissuhteet. Tekemistä on kovasti ja näyttää siltä että aikaa siihen voi mennä vielä hyvinkin Olympiadin verran kun kyse on kasvin morfologisin perustein tehtävästä vertailusta. Turbaanit näyttävät tulevan ja menevän omaa tahtiansa ja niiden käyttäytymisen tulkinnalla tuntuu olevan oma logiikkansa.
Yksi vuosi ei vielä kerro kovinkaan paljoa. Näyttää kuitenkin siltä että kyseessä on kovin aikainen tuleentuja ja se käyttäytyy joksenkin samalla tavalla kuin tsekkiläinen Havran. Raapin pakkaustapa eroaa selvästi esimerkiksi lajikkeista ”Tavallinen Siperialainen/Kodaver; Bogatyr; Petrovsk; Sinij Tsvetok, Jovan ja Karel IV. Kun kirjastoon saadaan vielä Metechi ja pari muuta siperialaista tämän syksyn aikana niin luokitteluun voidaan lähteä hyvin laajan lajikekirjon puitteissa. Antakaamme projektille aikaa.
Mutta miltä tämä kovin kuuluisa Amerikan Siperialainen sitten maistuu? Tänäinen maisteltava oli ollut maassa aivan elokuun lopulle saakka ja joissakin kynsissä oli jo selkeitä ambra-läiskiä joten niissä tuntui selvä ylisokerisuus. Muutama kynsi oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa ja pitää vain jäädä odottelemaan vielä muutama viikko kunhan tunnisteen F1 niput tulevat perkausvuoroon. Mutta jotakin voidaan toki sanoa. No… makuhan oli varsin amerikkalainen. Tietysti pitää kysyä mikä se ”amerikkalainen maku sitten oikein on.”
Kokonaisuutena puriste oli rakeinen ja rasvainen. Smanlaista rasvaisuuta johon yhdistyy lämmin sokerisuus löytää ehkä vain kahdesta lajikkeesta, Rocambole-ryhmän Karpaatialaisesta ja Outokainen Bjetinistä. Poltetta löytyy ja pitkää jälkimakua. Juuri tämän enempää emme voi sanoa ensimmäisen maistelukierroksen jälkeen. Tarvitaan toinen tastinki ja varmasti vielä toinen vuosikin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä etteikö Amerikan Siperialainen kuuluisi kynsilaukkojen top-kymppiin. Se on ilman muuta Gourmet-tavaraa. Loppuun sopinee tämä kappale: O America.
On kirjaimellisesti seitsemännen kuun Kalnendis-päivä. Pitää muistaa että eurooppalaisissa kielissä todellakin vuoden neljä viimeistä kuukautta on nimikoitu seitsemännestä kymmenenteen. Roomalaisten vuosi alkoi maaliskuussa kevätpäiväntasauksena ja päättyi syksyllä. Talvi ei varsinaisesti kuulunut vuoteen. Vuodessa oli 304 päivää ja kuukausien pituudet vaihtelivat 20 päivästä 35 päivään ja joskus jopa ylikin. Ihminen laskee tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia ja niin laskee De Re Allii Sativikin. DE Re Allii Sativi on ilmestynyt viiden kalenterivuoden aikana vaikka sen ensimmäisestä julkaisusta ei ole vielä neljää vuotta vuottakaan. se on ilmestynyt säännöllisesti ja tänään on tietynlainen merkkipäivä. Tänäinen julkaisu on Blogin historiassa kahdessadas. Julkaisusta ei tee arvokasta sen järjestysnumero eikä sen otsikko eikä myöskään otsikkokuva.
Olemme aina pyrkineet kiinnittämään huomiota sisältöön. Mutta se on myönnettävä että tänään etsimme tiettyä juhlavuutta puhumalla eräästä kovin tunnetusta kynsilaukasta ja se on Marmoripurppuroiden kasvuryhmän ”Amerikan siperialainen.” Mutta mikä tekee Siperialaisesta Amerikalaisen. De Re Allii Sativi kiittää sitä henkilö joka alunperin keksi tämän hauskan nimityksen tälle lajikkeelle. Kyse on siis todellakin Marmoripurppuroiden kasvuryhmän lajikkeesta. Olemme kirjoittaneet siitä lukuisissa julkaisuissamme joten aivan alusta emme lähde. De Re Allii Sativin mielenkiinto on viimeisen vuoden aikana ollut ns. Turbaani-kysymyksessä ja siihen on saatukin lisävaloa. Edelleen yksi tulevien vuosien tärkeimmistä hankkeista on selvittää Marmoripurppuroiden sukulaissuhteet. Tekemistä on kovasti ja näyttää siltä että aikaa siihen voi mennä vielä hyvinkin Olympiadin verran kun kyse on kasvin morfologisin perustein tehtävästä vertailusta. Turbaanit näyttävät tulevan ja menevän omaa tahtiansa ja niiden käyttäytymisen tulkinnalla tuntuu olevan oma logiikkansa.
Yksi vuosi ei vielä kerro kovinkaan paljoa. Näyttää kuitenkin siltä että kyseessä on kovin aikainen tuleentuja ja se käyttäytyy joksenkin samalla tavalla kuin tsekkiläinen Havran. Raapin pakkaustapa eroaa selvästi esimerkiksi lajikkeista ”Tavallinen Siperialainen/Kodaver; Bogatyr; Petrovsk; Sinij Tsvetok, Jovan ja Karel IV. Kun kirjastoon saadaan vielä Metechi ja pari muuta siperialaista tämän syksyn aikana niin luokitteluun voidaan lähteä hyvin laajan lajikekirjon puitteissa. Antakaamme projektille aikaa.
Mutta miltä tämä kovin kuuluisa Amerikan Siperialainen sitten maistuu? Tänäinen maisteltava oli ollut maassa aivan elokuun lopulle saakka ja joissakin kynsissä oli jo selkeitä ambra-läiskiä joten niissä tuntui selvä ylisokerisuus. Muutama kynsi oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa ja pitää vain jäädä odottelemaan vielä muutama viikko kunhan tunnisteen F1 niput tulevat perkausvuoroon. Mutta jotakin voidaan toki sanoa. No… makuhan oli varsin amerikkalainen. Tietysti pitää kysyä mikä se ”amerikkalainen maku sitten oikein on.”
Kokonaisuutena puriste oli rakeinen ja rasvainen. Smanlaista rasvaisuuta johon yhdistyy lämmin sokerisuus löytää ehkä vain kahdesta lajikkeesta, Rocambole-ryhmän Karpaatialaisesta ja Outokainen Bjetinistä. Poltetta löytyy ja pitkää jälkimakua. Juuri tämän enempää emme voi sanoa ensimmäisen maistelukierroksen jälkeen. Tarvitaan toinen tastinki ja varmasti vielä toinen vuosikin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä etteikö Amerikan Siperialainen kuuluisi kynsilaukkojen top-kymppiin. Se on ilman muuta Gourmet-tavaraa. Loppuun sopinee tämä kappale: O America.
