Pelkkä valkosipuli? Ei todellakaan! Valkosipuli ei ole enää pelkkä valkosipuli!

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.

 

TJM-klassikko on sitten syväluettu ja sen pariin tulemme vielä palaamaan. Viime viikolla Amazon-palvelu osoitti toimivuutensa, ja hämmästyttävällä kuuden päivän aikataululla posti toi kaksi kirjaa ihan kohtuullisin kustannuksin. Toinen niistä oli otsikkokuvan Engeland-klassikko. Sen maukkaan kielenkäytön kanssa on kiva askaroida. Kyse on mitä ilmeisimmin 1960-lukulaisesta länsirannikon vanhasta hipistä joka on ryhtynyt noin kolmikymppisenä viljelemään valkosipulia Washingtonin osavaltiossa. Kielenkäyttö ja ajatusmaailma viittaavaat jonkilaiseen kirjasivistykseen, jopa yliopisto-opintoihin, vaikka hän pitääkin itseään ns. tavallisena ihmisenä. Eniwei on kyse miehestä jonka vuonna 1991 ilmestynyt kirja oli merkkipaalu valkosipuliluokituksen suhteen. 

Tässä varhaista kevättä odotellessa tulee mieleen monet asiat. Yksi päällimmäisistä on se, että miten valkosipuli-asia kaikessa moninaisuudessaan edistyisi keskuudessamme. Kaikenlaisen uuden manifestointi on hankalaa täällä meidän Sääntö-Suomessamme. Meillä on vain yksinkertaisesti valkosipuli, ja lajikkeita ei käytännössä tunneta. Ja jos tunnetaankin, niin se mikä tunnetaan on lähinnä Rocambole-ryhmään kuuluva Alexandra. Sanotaan vielä kerran että kyseessä on lajike joka tunnettaan ympäri maailmaa nimellä ”Punainen venäläinen” tai ”Iso venäläinen.” Mitä ilmeisimmin tämä lajike tunnetaan pienin variaatioin mailmalla lajikkeina Killarneyn punainen, ”Karpaatian punainen” ja Spanish Roja.

On tietenkin hyvä, että niinkin jaloa valkosipuli-lajiketta kuin Alexandra viljellään meillä, sillä se on todella hyvä lajike, ja Rocamboleistakin ehkä arvostetuin maailmalla. Mutta yhdessä lajikkeessa pitäytyminen kaventaa kuvaa valkosipulin moninaisuudesta ja samalla sen monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Tosiasia on myös siinä, että Rocambole-lajikkeet ovat jo jouluun tultaessa elinkaarensa huipun saavuttaneita. Niin, valkosipuleista voidaan puhua kuten viineistäkin puhutaan. Nykyään pitää kuitenkin olla varovainen. Jos kaupassa on suomalaista valkosipulia herää epäilys, ja sen pitää todellakin herätä. Valkosipulia voidaan oloissamme tuottaa orgaanisesti tai antiikkimenetelmällä vain pienessä mittakaavassa.

Jos joku kuvittelee voivansa viljellä laadukasta ja isokokoista talvivalkosipulia (Tässä on pidettävä rajana 100-grammaista yksilöä.) yksin tai toisen työntekijän voimin  enemmän kuin 9000-12000 kappaletta per satovuosi erehtyy perusteellisesti. Jos joku viljelee tuon rajan yli niin tarvitaan traktoria, väkilannoitteita ja rikkaruohomyrkkyjä.  Jos tuotetaan 9000 yksilöä 100-grammaista Isoa venäläistä niin viljelypinta-alaa tarvitaan jo reilut puoli eekkeriä pinta-alaa eli vartti-hehtaari. Käytännössä jokaista kasvia joutuu hoitamaan yksilönä useassa sen elinkaaren vaiheessa. Yksi työvaiheista on kukkavarren poistaminen käsin kasvin ”fotosynteettistä konetta” vaurioittamatta ja juuri oikeassa vaiheessa. Siis 9000 kukkavartta on poistettava käsin, jotta yksilöihin saadaan suuremmat kynnet. Urakka ajatuksena ei vielä kerro kaikkea, mutta kun sitä ryhtyy toteuttamaan voi se osoittautua uuvuttavaksi ellei peräti tappavan työlääksi. Valkosipuli on myös hyvin herkkä kasvi varastoimaan erilaisa sivumakuja joita tulee esim. väkilannotteista ja rikkaruohomyrkyistä. Palaamme asiaan joskus tuonnempana...

Tässä yhteydessä on todettava, että sanaa luomu on kärsinyt niin suuren inflaation, että siitä ei kannata enää puhua. Lisäksi siihen liittyy mitä suuremmassa määrin niin paljon EU-byrokratian makua ja Sääntö-Suomen hapatusta, että ”parempi kuin jälelle jääpi!” Parempi on käyttää termiä ”orgaaninen,” tai vielä mieluummin käsitettä ”antikkiimenetelmällä tuotettu.” Siinä yhteydessä voi vain sanoa mitä sen tuottamiseen on tarvittu: ”Multaisa maa, eloperäistä kypsynyttä ainesta, kananlantaa, olkea tai muuta katteeksi, vettä, koneeton työtapa ja onnelliset kädet.” Jos joku perää luomu-nimikkeen suhteen saakoot kehotuksen mennä hankkimaan kamansa sellaiselta taholta, joka tuhlaa aikaansa byrokratian ja kaiken maailman tingel-tangel-tarkastajien kanssa.

Engelandin teosta lueskellessa, hitaasti mutta varmasti, jää jokaiselta sivulta monta asiaa mieleen, tai sanotaanko että moni asia kirkastuu ja avautuu aivan uudella tavalla. Hän muun muassa tähdentää sitä, että vain maistamalla ”oikeaa varrellista valkosipulia (Hän puhuu kategorisesti käyttäen termiä ”opthio-garlic) voi päästä perille siitä mikä valkosipulin oikea flavori on. Flavorihan on se aistivaikutelma joka syntyy yhdessä tuoksusta ja mausta, ja vielä jostain muustakin josta voidaan käyttää termiä ”suuntäyteys.” Flavori-löytöretken valkosipulin maailmassa voi aloittaa Rocamboleista, ja tietenkin siitä meillä paljon viljellystä venäläisperäisestä lajikkeesta. Meillä on kauppojen hyllyillä useimmiten vain pelkkää artisokkaa. Engeland sanookin aika osuvasti tuosta ryhmästä että siinä on hyvin yksioikoinen maku ja flavori. Artisokat ovat joko hyvin miedon vihannesmaisia tai sitten kovin voimakkaan makuisia. Kunnollista tuoksua ei edes puristetusta artisokasta saa, saati sitten oikeaa flavoria. Artisokka puoltaa kuitenkin paikkansa todellisen valkosipulin ystävän viljelyvalikoimassa. Artisokka-lajikkeita voi nimittäin käyttää vihannesmaiseen tapaan.

Moninaisuuden perään ei voi koskaan kuuluttaa liikaa (Melkoisen svetisistisesti ilmaistu!). Ajatellaanpas jos peruna olisi pelkkää perunaa. Ei olisi Siikliä, ei jo muistojen maille taantuvaa  van Gogh-lajiketta, ei olisi Rosamundaa, ei Lapin puikulaa eikä monta muutakaan. Olisi vain pelkkää perunaa. Sitten olisi pelkkää tomaattia, ei värillä väliä vaan pelkkää tomaattia. Ei kirsikka-tomaattia eikä luumu-tomaattia vaan pelkkää tomaattia. Ja näin olisi sitten laita kaikkien juuresten ja vihannesten kanssa. Kuka tyytyisi sellaiseen? Niinpä on aika osoittaa hieman kunnioitusta valkosipulille ja ryhtyä puhumaan lajike-ryhmistä ja eri lajikkeista.

Mutta mitä kuuluisi sitten hyvään perusettiin joka mahtuisi parinsadan kynnen penkkiin. Seuraavasta valikoimasta jossa moninaisuus, elinkaari ja käyttötarkoitukset ovat kaikki hyvin esille voisi vaikkapa lähteä liikkeelle:

Rocambole-ryhmän hyvin oloihimme kotiutunut edustaja. Vaikkapa se venäläisperäinen ”Alexandra.” Syyskauden suuri herkku. Verrokiksi voi pikku hiljaa hankkia saman kannan edustajia Suomesta ja ehkä ”Killarneyn punaisen” vähän kauempaa. Karpaattien punaista ei pidä myöskään unohtaa. Spanish Rojan kotiuttamiseen menee varmasti 8 vuotta ja 2-3 itusilmikiertoa.

Leppeä artisokka Therador ”vihannes-käyttöön.” Therador on oiva lajike jos haluaa totuttaa pikkuväen valkosipulin makuun. Therador sopii sellaisenaan siivuina salaatteihin ja moneen muuhun tarkoitukseen. Allisiini-pitoisuus Theradorissa on ehkä kaikista pienin mitä valkosipuli-maailmasta löytyy.

Jokin oloihimme kototunut raitapurppura-lajike. Raitapurppura säilyy pitkään. Siinä tiukka kalvokuori. Maku ei ole yhtä herkullinen kuin Rocamboleissa, mutta se on pitkä ja vivahteikas. Ja se säilyy hyvin pääsiäiseen saakka.

Siperialainen eli marmorinen raitapurppura-ryhmän edustaja. Meillä siperialainen on jäänyt Alexandran jalkoihin. Siperialainen on hyvin suosittu maailmalla ja se menestyy hyvin niinkin eteläisessä paikassa kuin Yhdysvaltain Texas. Kasvaa isoksi, on luonteikas ja säilyy pitkään. Mitäpä muuta kaivattaisiin?

Jokin tsekkiläinen lasinen raitapurppura. Esimerkiksi hyvin öljyinen Vekan. Tämä lajikeryhmä häviää mehukkuudessa Rocamboleille, mutta säilyy seuraavaan satokauteen saakka.

Jokin posliini, vaikkapa Ornak tai Music. Posliinit tekevät vain 4-6 kynttä, mutta jos yksilö voi kasvaa helposti jopa 180-grammaiskesi, niin jokainen voi kuvitella miten suuri yksittäinen kynsi voi olla. Posliinit kestävät hyvin uunissa paistamisen. Posliinien allisiini-pitoisuus on kaikista suurin.

Tietysti jokin kreoli. Lajiketta voi olla vaikea löytää, mutta kyllä Morado voi kotiutua meille oikein hyvin. Vaatii vain paljon kärsivällisyyttä ja ne kahdeksan vuotta.

Hopeakuori säilyy pisimpään vaikka se ei ole puhtaasti kulinaristiselta kannalta katsottuna mitenkään antoisa. Muutama Hopeakuori on kotoutunut meille hyvin.

Tuli se kevät sitten viimein Franklin-kilpikonnallekin:

https://www.youtube.com/watch?v=u0uRJyoucVs

 

Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.