Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.
Nonis Martiis
Päätoimittaja Sandbergin äänellä
”Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua” kuten Vanha testamentin Saarnaaja kauan sitten sanoi. Toisaalta on hyvä että kaikki voivat julkaista ja tehdä kirjoja ja ylipäänsä julkaista mitä tahansa. Jokaiselle on käytössään laitteita jotka mahdollistavat sen, mutta samalla olemme siirtyneet aikaan jolloin julkaisuun voi päästä tavaraa oka ei ole aina niin kovin kuranttia. Kun kirjoja tehdään pitäisi kuunnella sellaisia henkilöitä jotka voivat viedä tulosta vielä eteenpäin. Otetaan esimerkiksi niinkin suuri hanke kuin T.S. Eliotin runoelma ”Autio maa,” 1900-luvun uuden runouden merkkipaalu, todellinen suunnannäyttäjä. Tarvittiin toinen henkilö, Ezra Pound, editoimaan se, tekemään sille keisarinleikkaus.
Odottelin penellä kauhulla kun kuulin Kalevi Tikan aikeesta julkaista valkosipuliin liittyvä kirja. Sanaa kynsilaukka en tässä nyt sattuneista syistä käytä. Kun kirja sitten tuli ja ilmestyi menin kehveli mukamas solidaarisuus-syitä kehumaan sitä vaikka kirjassa oli muutamalla sivulla aika paljon punaista. Enpä juuri koskaan ole ollut intellektuaalisesti niin epärehellinen kuin tuon tehdessäni. Nyt kerron kaikille mitä olisi pitänyt sanoa jo heti lähes kaksi vuotta sitten. Toisaalta sanottakoot yksi asia heti kättelyssä: Tikan ohjeiden avulla voi kyllä kasvattaa valksipulia ja ehkä varmasti myös kynsilaukkaa, mutta jos haluaa etsiä korrektia ja tuhdimpaa tietoa niin on kyllä asioitava muualla. Nyt minun on pakko korjata älyllinen epärehellisyyteni ja tukistaa itseäni hyvin julmalla tavalla älyn ja mieleni persekarvojani.
Kirjojen tekemisellä ei todellakaan ole loppua ja vain harva kirja kestää vuosien armottomassa kokeessa siten että se on vielä neljännesvuosisata ilmestymisensä jälkeen arvossaan ja että se todellinen alansa suunnannäyttäjä. Tällä samalla alalla Ron L. Engelandin ”Growing Great Garlic” on monumetti jota luetaan tällä planeetalla niin kauan kuin ihminen täällä on ja kynsilaukkaa viljelee. Tikan teos jää historian unohdukseen. Tässä tarkastelussa otan esille muutaman suurimman mokan joista jokainen vie jo sellaisenaan tältä kirjalta pois uskottavan leiman. Kyse on siis kirjasta ”Kiehtova kynsilaukka-näin kasvatat suuret valkosipulit.”
Allium longicuspis-kysymys. Toisin kun Tikka antaa ymmärtää niin Allium longicuspis ei ole mikään erillinen, ns. villivalkosipuli, vaan aivan tehtyjen dna-analyysien mukaan nämä hieman luonnonmukaistuneet lajikkeet kuuluvat Alium sativi-lajin eli kynsilaukan kirjoon ja nimenomaan Purple Stripes-ryhmään eli raitapurppuroihin. Puhuin asiasta Tikalle useaan otteeseen, mutta sanomani ei mennyt perille. Olen myös kirjoittanut asiasta useaan ottesseen tässä blogissa. Muistakaamme vielä että kynsilaukan, joka on yksi eniten domestikoiduimmista kasveista mitä tunnemme, historiassa moni jo viljelyssä tai puhukaamme paremminkin kasvatuksessa olleista lajikkeista on palannut takaisin luontoon ja päinvastoin. Juuri raitapurppuroiden ryhmässä on monia lajikkeita jotka on palautettu viljely-moodiin. Itsellänkin on De Re Allii Sativin koeviljelmällä kasvamassa muutama tällainen lajike. Ei ehkä vaikuta kovin suurelta asialta, mutta sitä se kyllä on. Kyse on samasta asiasta jos väittäisi että taivas on punainen ja sittenhän Katri-Helena laulaisi ”Katson punaan taivaan…” Asialla on merkitystä sillä jos ei ole pienessä uskollinen niin kuinka sitten olisi suurisssa.
Puhuessaan kasvuryhmistä tekee Tikka sen vailla kokemusta viljellä tai edes koekasvattaa kaikkia niitä. Kasvuryhmä-luonnehdinnat ovat suoraa plagiaattia em. Engelandin kirjasta. Taitavimmissa käsissä asian olisi saanut näyttämään nätimmältä ja olisi ollut kohtuullista antaa Engelandille ansaittu tunnustus. Engelandin erehtyi yhdessä asiassa, mutta mistä kerran tuli standardi se on standardi ja tässä kohden ei ole sillä merkitystä. Kerrataan asia vielä yhdelleen; hänen hämmästyttävän tarkassa morfologiseen analyysiin perustuvassa luokittelussa ”Glazed Purple Stripe-ryhmän” eli Lasipurppuroiden oletettiin olevan hyvin läheisesti kytköksissä kynsilaukkojen sukupuun ydinryhmään raitapurppuroihin ja myös marmoripurppuroihin. Monert morfologiset, eli tässä tapauksessa kasvin eri osien tunnisteet, seikat tukevat tätä havaintoa. Itse olen huomannut sen mitä Engeland ei huomannut, eli lasipurppuroiden lehtivarren rottiknimaisen ja kieppuvan kasvutavan jonka pitäisi paljastaa jotain. Kun Engelandin luokitusta ja DNA-tutkimuksen lahjomatonta tulosta verrattiin havaittiinkin Lasipurppuroiden olevan Aasian purppuroista (Nimitys Sandbergin antama. Englannin kielessä käytetään termiä Asiatic.) juontuva oma ryhmänsä joka pelkästään parsimoni-vektoreiden pituutta tarkastellessa on yhtä kaukana Raitapurppuroista kuin ovat esimerkiksi Posliinien kasvuryhmän edustajat. Lasipurppurat ovat itse asiassa geneetisesti 70-80 prosenttisesti samanlaisia kuin ns. aidot Posliinit ja yksi Rocambole-ryhmän alalajike.
Kasvuryhminen nimityksissä ollaan vähän hakoteillä jos lähdetään etsimään nimikkeitä jotka ovat kankeita ja suomen kielen dynamiikan vastaisia. Otan tämän mittanuoraksi seuraavan; lajikeryhminen nimet tulee kääntää luontevaan suomalaiseen nimisasuun ja missä raja tulee vastaan pitää turvautua hyvään lainasanaan.
Purppuraraita on nimikkeenä kankea vaikka onkin lyhyt. Raitapurppura sopii suuhumme paremmin ja jokainen voi tarkistaa sian menemällä peilin eteen ja katsomalla kuinka monta kertaa suu näitä sanoja lausuttaessa avautuu.
Termit ”marmoroitu raitapurppura” ja ”lasitettu raitapurppura” jäänevät kummallisuuden ja huonon kielitajun monumenteiksi. Ne ovat yksinkertaisesti ja ytimekkäästi vain ”marmoripurppura” ja ”lasipurppura.” Muiden ryhmien osalta on paljolti turvauduttava lainasanaan. Porcelain kääntyy luontevasti Posliiniksi ja antaa kyllä hyvä kuvan lajikeryhmän ominaisuuksista. Rocambole pitää lukea meilläkin Rocambole ja Silverskiniä on turha lähteä kutsumaan hopeakuoreksi. Turbaani on meilläkin lainasana ja turbaanit ovat turbaaneja. Eniten hämmennystä tulevaisuudessa aiheuttaa varmastikin nimike Artisokka. Mutta samaa hämmenystä se aiheuttaa niissä maissa joissa englantia puhutaan. Lajikeryhmien osalta viisas kirjaltaja olisi kuunnelllut muita.
Yksi Tikan lempipuheenaihe on ns. ”kasvuhäiriö.” Hänen mukaansa kylmä jakso kasvukaudella aiheuttaisi Artisokkien kasvuryhmän lajikkeissa sen, että lehtivarteen ilmaantuisi isokoisten kloonien ryhmä. Nämä kloonit tulevat esiin ryppäänä rikkoen useasti lehtivarrren rakenteen. Johtopäätös on hämmentävä ja samaa tasoa jos väittäisi että sianlihaan syntyy lihan ja läskin kerros kun possua pidetään välillä nälässä, ja sitten taas syötetään reilummin ja tämä toistetaan sitten useamman kerran. Kyllä asia vain on niin, että tuo kloonien kasvaminen on lajike-ominaisuus eikä kasvi keksi sellaista kylmän sattuessa kohdalleen. Klooneja tulee joidenkin Artisokkien varsiin lämpimimilläkin kasvualueilla kuin meidän. Mitä kesällä täällä näemme on ohjelmoitunut kasvin epigeneettisen tulosteeseen jo edellisenä kasvukautena ja kasvua edeltävän talven aikana. Herää kuitenkin kaksi kysymystä joita Tikka ei ole onnistunut tuomaan esille:
I Voiko näitä Artisokka-ryhmän edustajia kouluttaa siten että isoja klooneja ei enää tule lehtivarteen?
II Aiheuttavatko kylmät olosuhteemme kasvin epigenetiikkaan mahdollisia muutoksia?
Ensimmäiseen kysymykseen voin itse vasta varsin hyvään todistusaineistoon nojauten että ”kyllä.” Lajike ”Sandbergin Messidor" on tästä hyvä osoitus. Lehtivarren klooneja ei tässä mukaumassa ole kuin ehkä suhteessa 1/14-16 ja raapin kasvutapa on hyvin kurinalainen ja tasakokoisia kynsiä on 5-6 kappaletta. Samaa jalostumista koetan saada aikaan erityisesti lajikkeissa Germidour ja Therador/Anton. Toiseen kysymykseen pitää sanoa että ”todennäköisesti ehkä.” Asiaan saadaan referenssiä mm. Pohjois-Amerikkalaisitla viljelijöitä ja eräältä kanadalaiselta asiantuntijalta jonka kanssa olen päässyt nyt keskustelu-yhteyteen.
Viljelyyn ja viljelymenetelmiin liittyy muutamia asioita jotka eivät ole korkealaatuisen kynsilaukan tuottamisen mukaisia. Muutama huomio aivan lopuksi. Ensinnäkin puhuessaan sadonkorjuusta Tikka puhuu siitä paljolti vain Rocambole-näkökulmasta. Jokaisen kasvuryhmän sadonkorjuuseen liittyy monia tekijöitä jotka tulee ottaa huomioon, ja pitää muistaa että jokainen viljelijä tekee työtänsä omissa erikoisolosuhteissaan. Mikä pätee Rocamboleen ei välttämättä päde edes marmoripurppuroihin.
Luupäistä asennetta Tikka osoittaa toistaessaan toistamisen perään sitä että sadonkorjuuseen ryhdytään kun tietty määrä alimpia lehtiä on kellastunut. Pohjois-Amerikkalaiset viljelijät aina Engelandin esimerkistä lähtien puhuvat siitä että kun tietty määrä lehtiä on vielä vihreitä käydään sadonkorjuuseen. Aasian purppurat ja lasipurppurat on sitävastoiun korjattava viikon verran etuajassa jos mielitään saada raapiin edes muutama kunnollinen wrapperi.
Puhuessaan istutettavien kynsien koosta Tikka tekee väitteen joka viimeistään vie hänen kirjaltaan kaiken uskottavuuden. Hän väittää että kaikki kansainväliset referenssit puhuvat siitä että istutukseen on valittava suuria kynsiä. Lähtökohta on kuitenkin se, että jos kanta halutaan pitää elinvoimaisena ja tuottoisana niin lisäysmateriaaliksi valitaan hieman keskikokoa suurempien ja kaunismuotoisten raapien kynnet. Rocambole-ryhmän kohdalla ihanteellisen lisäysmateriaalin koko on 10-grammainen kynsi. Olen itse havainnut että 20-grammainen jättiläiskynsi ei tuota sen suurempaa raapia kuin puolet pienempi. Isot kynnet kannattaa itse syödä, ja vielä mitä parempi antaa lahjaksi muille ja jos joku suostuu isoista raapeista jotain maksamaankin niin onhan peltomies palkkansa ansainnut.
Tikka ei myöskään tunnu ottavan vaarin siitä että sadonkorjuun jälkeen kasvia ei missään nimessä saa pitää auringonvalossa. Varttitunti auringonvaloa pilaa kynsilaukan maun täydellisesti. Jos Tikka olisi todellakin perehtynyt asioihin ja vieraskielisiin dokumentteihin niin kyllä hän tämän olisi sieltä esiin saanut ja kirjannut myös kustanteeseensa.
Alexandra-kysymys on tietenkin oma lukunsa, mutta palaamme siihen vielä. Juuri Tikan viljelemän välinpitämättömän asenteen vuoksi näkee kaiken maailman markkinoilla myytävänä muun muassa Artisokkien kasvuryhmään kuuluvaa Messidoria Alexandrana. Sanotaan se vielä tässä yhden kerran. Omien ja muutaman muun havaintojen perusteella Alexandrana myydään seuraavia lajikkeita: Rocambolet Iso venäläinen; Punainen venäläinen; Saksan punainen/Südfinnischer ja muutama venäläislähtöinen marmoripurppura ja ainakin yksi lasipurppura ja jopa em. Artisokkein kasvuryhmän edustaja Messidor.
Viljelyyn liityvissä teknisissä asioissa Tikka ei kovin paljoa erehdy. Samat asiat saa kuitenkin haltuunsa hyvän kuvamateriaalin kera internetistä jos taitaa vierasta kieltä elikkä englantia. Tikan kustanteen kuvamaailma on mitä on.
Ei ollut tarkoitus olla ilkeä mutta pitipä sanoa vain muutama asia. Ja mitähän musiikkia loppuun… No vaikka tämä: Mä lehden luin Neljän kissan kera.
Linkki DE RE ALLII SATIVIN tietosivuille.
