29. tammikuuta 2016

Pelkkä valkosipuli? Ei todellakaan! Valkosipuli ei ole enää pelkkä valkosipuli!

TJM-klassikko on sitten syväluettu ja sen pariin tulemme vielä palaamaan. Viime viikolla Amazon-palvelu osoitti toimivuutensa, ja hämmästyttävällä kuuden päivän aikataululla posti toi kaksi kirjaa ihan kohtuullisin kustannuksin. Toinen niistä oli otsikkokuvan Engeland-klassikko. Sen maukkaan kielenkäytön kanssa on kiva askaroida. Kyse on mitä ilmeisimmin 1960-lukulaisesta länsirannikon vanhasta hipistä joka on ryhtynyt noin kolmikymppisenä viljelemään valkosipulia Washingtonin osavaltiossa. Kielenkäyttö ja ajatusmaailma viittaavaat jonkilaiseen kirjasivistykseen, jopa yliopisto-opintoihin, vaikka hän pitääkin itseään ns. tavallisena ihmisenä. Eniwei on kyse miehestä jonka vuonna 1991 ilmestynyt kirja oli merkkipaalu valkosipuliluokituksen suhteen.

Tässä varhaista kevättä odotellessa tulee mieleen monet asiat. Yksi päällimmäisistä on se, että miten valkosipuli-asia kaikessa moninaisuudessaan edistyisi keskuudessamme. Kaikenlaisen uuden manifestointi on hankalaa täällä meidän Sääntö-Suomessamme. Meillä on vain yksinkertaisesti valkosipuli, ja lajikkeita ei käytännössä tunneta. Ja jos tunnetaankin, niin se mikä tunnetaan on lähinnä Rocambole-ryhmään kuuluva Alexandra. Sanotaan vielä kerran että kyseessä on lajike joka tunnettaan ympäri maailmaa nimellä ”Punainen venäläinen” tai ”Iso venäläinen.” Mitä ilmeisimmin tämä lajike tunnetaan pienin variaatioin mailmalla lajikkeina Killarneyn punainen, ”Karpaatian punainen” ja Spanish Roja.

On tietenkin hyvä, että niinkin jaloa valkosipuli-lajiketta kuin Alexandra viljellään meillä, sillä se on todella hyvä lajike, ja Rocamboleistakin ehkä arvostetuin maailmalla. Mutta yhdessä lajikkeessa pitäytyminen kaventaa kuvaa valkosipulin moninaisuudesta ja samalla sen monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Tosiasia on myös siinä, että Rocambole-lajikkeet ovat jo jouluun tultaessa elinkaarensa huipun saavuttaneita. Niin, valkosipuleista voidaan puhua kuten viineistäkin puhutaan. Nykyään pitää kuitenkin olla varovainen. Jos kaupassa on suomalaista valkosipulia herää epäilys, ja sen pitää todellakin herätä. Valkosipulia voidaan oloissamme tuottaa orgaanisesti tai antiikkimenetelmällä vain pienessä mittakaavassa.

Jos joku kuvittelee voivansa viljellä laadukasta ja isokokoista talvivalkosipulia (Tässä on pidettävä rajana 100-grammaista yksilöä.) yksin tai toisen työntekijän voimin  enemmän kuin 9000-12000 kappaletta per satovuosi erehtyy perusteellisesti. Jos joku viljelee tuon rajan yli niin tarvitaan traktoria, väkilannoitteita ja rikkaruohomyrkkyjä.  Jos tuotetaan 9000 yksilöä 100-grammaista Isoa venäläistä niin viljelypinta-alaa tarvitaan jo reilut puoli eekkeriä pinta-alaa eli vartti-hehtaari. Käytännössä jokaista kasvia joutuu hoitamaan yksilönä useassa sen elinkaaren vaiheessa. Yksi työvaiheista on kukkavarren poistaminen käsin kasvin ”fotosynteettistä konetta” vaurioittamatta ja juuri oikeassa vaiheessa. Siis 9000 kukkavartta on poistettava käsin, jotta yksilöihin saadaan suuremmat kynnet. Urakka ajatuksena ei vielä kerro kaikkea, mutta kun sitä ryhtyy toteuttamaan voi se osoittautua uuvuttavaksi ellei peräti tappavan työlääksi. Valkosipuli on myös hyvin herkkä kasvi varastoimaan erilaisa sivumakuja joita tulee esim. väkilannotteista ja rikkaruohomyrkyistä. Palaamme asiaan joskus tuonnempana...

Tässä yhteydessä on todettava, että sanaa luomu on kärsinyt niin suuren inflaation, että siitä ei kannata enää puhua. Lisäksi siihen liittyy mitä suuremmassa määrin niin paljon EU-byrokratian makua ja Sääntö-Suomen hapatusta, että ”parempi kuin jälelle jääpi!” Parempi on käyttää termiä ”orgaaninen,” tai vielä mieluummin käsitettä ”antikkiimenetelmällä tuotettu.” Siinä yhteydessä voi vain sanoa mitä sen tuottamiseen on tarvittu: ”Multaisa maa, eloperäistä kypsynyttä ainesta, kananlantaa, olkea tai muuta katteeksi, vettä, koneeton työtapa ja onnelliset kädet.” Jos joku perää luomu-nimikkeen suhteen saakoot kehotuksen mennä hankkimaan kamansa sellaiselta taholta, joka tuhlaa aikaansa byrokratian ja kaiken maailman tingel-tangel-tarkastajien kanssa.

Engelandin teosta lueskellessa, hitaasti mutta varmasti, jää jokaiselta sivulta monta asiaa mieleen, tai sanotaanko että moni asia kirkastuu ja avautuu aivan uudella tavalla. Hän muun muassa tähdentää sitä, että vain maistamalla ”oikeaa varrellista valkosipulia (Hän puhuu kategorisesti käyttäen termiä ”opthio-garlic) voi päästä perille siitä mikä valkosipulin oikea flavori on. Flavorihan on se aistivaikutelma joka syntyy yhdessä tuoksusta ja mausta, ja vielä jostain muustakin josta voidaan käyttää termiä ”suuntäyteys.” Flavori-löytöretken valkosipulin maailmassa voi aloittaa Rocamboleista, ja tietenkin siitä meillä paljon viljellystä venäläisperäisestä lajikkeesta. Meillä on kauppojen hyllyillä useimmiten vain pelkkää artisokkaa. Engeland sanookin aika osuvasti tuosta ryhmästä että siinä on hyvin yksioikoinen maku ja flavori. Artisokat ovat joko hyvin miedon vihannesmaisia tai sitten kovin voimakkaan makuisia. Kunnollista tuoksua ei edes puristetusta artisokasta saa, saati sitten oikeaa flavoria. Artisokka puoltaa kuitenkin paikkansa todellisen valkosipulin ystävän viljelyvalikoimassa. Artisokka-lajikkeita voi nimittäin käyttää vihannesmaiseen tapaan.

Moninaisuuden perään ei voi koskaan kuuluttaa liikaa (Melkoisen svetisistisesti ilmaistu!). Ajatellaanpas jos peruna olisi pelkkää perunaa. Ei olisi Siikliä, ei jo muistojen maille taantuvaa  van Gogh-lajiketta, ei olisi Rosamundaa, ei Lapin puikulaa eikä monta muutakaan. Olisi vain pelkkää perunaa. Sitten olisi pelkkää tomaattia, ei värillä väliä vaan pelkkää tomaattia. Ei kirsikka-tomaattia eikä luumu-tomaattia vaan pelkkää tomaattia. Ja näin olisi sitten laita kaikkien juuresten ja vihannesten kanssa. Kuka tyytyisi sellaiseen? Niinpä on aika osoittaa hieman kunnioitusta valkosipulille ja ryhtyä puhumaan lajike-ryhmistä ja eri lajikkeista.

Mutta mitä kuuluisi sitten hyvään perusettiin joka mahtuisi parinsadan kynnen penkkiin. Seuraavasta valikoimasta jossa moninaisuus, elinkaari ja käyttötarkoitukset ovat kaikki hyvin esille voisi vaikkapa lähteä liikkeelle:

Rocambole-ryhmän hyvin oloihimme kotiutunut edustaja. Vaikkapa se venäläisperäinen ”Alexandra.” Syyskauden suuri herkku. Verrokiksi voi pikku hiljaa hankkia saman kannan edustajia Suomesta ja ehkä ”Killarneyn punaisen” vähän kauempaa. Karpaattien punaista ei pidä myöskään unohtaa. Spanish Rojan kotiuttamiseen menee varmasti 8 vuotta ja 2-3 itusilmikiertoa.

Leppeä artisokka Therador ”vihannes-käyttöön.” Therador on oiva lajike jos haluaa totuttaa pikkuväen valkosipulin makuun. Therador sopii sellaisenaan siivuina salaatteihin ja moneen muuhun tarkoitukseen. Allisiini-pitoisuus Theradorissa on ehkä kaikista pienin mitä valkosipuli-maailmasta löytyy.

Jokin oloihimme kototunut raitapurppura-lajike. Raitapurppura säilyy pitkään. Siinä tiukka kalvokuori. Maku ei ole yhtä herkullinen kuin Rocamboleissa, mutta se on pitkä ja vivahteikas. Ja se säilyy hyvin pääsiäiseen saakka.

Siperialainen eli marmorinen raitapurppura-ryhmän edustaja. Meillä siperialainen on jäänyt Alexandran jalkoihin. Siperialainen on hyvin suosittu maailmalla ja se menestyy hyvin niinkin eteläisessä paikassa kuin Yhdysvaltain Texas. Kasvaa isoksi, on luonteikas ja säilyy pitkään. Mitäpä muuta kaivattaisiin?

Jokin tsekkiläinen lasinen raitapurppura.
Esimerkiksi hyvin öljyinen Dukat. Tämä lajikeryhmä häviää mehukkuudessa Rocamboleille, mutta säilyy seuraavaan satokauteen saakka.

Jokin posliini, vaikkapa Ornak tai Music. Posliinit tekevät vain 4-6 kynttä, mutta jos yksilö voi kasvaa helposti jopa 180-grammaiskesi, niin jokainen voi kuvitella miten suuri yksittäinen kynsi voi olla. Posliinit kestävät hyvin uunissa paistamisen. Posliinien allisiini-pitoisuus on kaikista suurin.

Tietysti jokin kreoli. Lajiketta voi olla vaikea löytää, mutta kyllä Morado voi kotiutua meille oikein hyvin. Vaatii vain paljon kärsivällisyyttä ja ne kahdeksan vuotta.

Hopeakuori säilyy pisimpään vaikka se ei ole puhtaasti kulinaristiselta kannalta katsottuna mitenkään antoisa. Muutama Hopeakuori on kotoutunut meille hyvin.

Tuli se kevät sitten viimein Franklin-kilpikonnallekin:

https://www.youtube.com/watch?v=u0uRJyoucVs

6 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi on täyttä asiaa. Monelle kotipuutarhurillekin on olemassa vain talvivalkosipuleita ja kevätvalkosipuleita, jota jakoa en suostu käyttämään. Minulla on paha tapa innostua eri puutarhakasvien lajikkeista ja vuosien mittaan olen kehittänyt itselleni pakkomielteen kokeilla mahdollisimman montaa erilaista lajiketta chileistä, tomaateista, perunoista ja nyt viimeisimpänä valkosipuleista. Valkosipuleiden suhteen olen vielä ihan noviisi, sillä nyt on menossa vasta neljäs syksy kun olen istuttanut valkosipuleita.

    Olen Meredithin kirjan luettuani yrittänyt tunnistaa valkosipulilajiketta, joka tutustutti minut valkosipulinkasvatuksen mielenkiintoiseen maailmaan. Syksyllä 2013 sain hankituksi työkaverini apen Pyhäjoen seudulla yli 10 vuotta kasvattamaa valkosipulia. Lajike oli kuulemani mukaan venäläistä alkuperää, mutta en voi olla varma tästä. Se tekee yleensä 4 suurta kynttä ja ja ulointen kuorten väri vaihtelee täysin valkoisesta violettiraitaiseen. Kynsien kuori on paksu ja alaosastaan tumman ruskea vaaleten ylöspäin. Ne säilyvät huoneenlämmössä syötävinä pitkälle kevääseen.
    Kynsien lukumäärän perusteella kysessä on posliinilajike. Tämä lajike selvisi viimetalvesta ilman katteita 1/3 tappioin, kun samalla pellolla Ornakeista ei selvinnyt yksikään. Ehkä lajikkeen tarkka tunnistaminen ei ole mahdollista ja ehkä se ei edes ole tarpeellista, vaan tärkeää on sen säilyttäminen, sillä se on osoittautunut tänne kylmään Pohjolaan sopivaksi. Tätä nimetöntä lajiketta onkin minulla nyt maassa 126 kynttä, mikä on 1/4 koko penkistä, jossa on myös 8 muuta lajiketta vaihtelevin määrin. Joitain sipuleita olen kyllä laittanut sivuun jääkapissa kylmäkäsiteltäviksi keväistä istutusta varten, jos talvesta tulee taas haasteellinen.

    VastaaPoista
  2. moni on erehtynyt sen ted jordanin kanssa. sen avulla voi mennä metsään ja rankasti jos pitää sen kuvia ainoina oikeina. sama muunnos voi kasvaa aivan eri tavalla eri paikassa. pelkästään tämä voi näkyä raapin kuoressa. mutta hyvä näin, muutama muukin on tutustunut tuohon meredithin aikakaudse avaavaan teokseen. yhtä tärkeä on engelandin "growing" great garlic.

    VastaaPoista
  3. unohtui tuosta vielä se, että tuo posliini voimolla mitä ilmeisimmin "leningrad." menikö ne kaikki jo maahan?

    VastaaPoista
  4. http://www.growinggarlic.ca/porcelain/leningrad.html

    VastaaPoista
  5. Leningradin kuvaus ei vastaa tätä minulla olevaa posliinilajiketta, sillä näiden ulkokuoressa on useimmissa violettia raitaa ja kynsien väri ei ole yhtä punertava.
    Istuttin maahan isoimpien raapien kynnet ja jätin pienemmät syötäväksi sekä joitain on siirretty sivuun kevätistutusta varten.

    Ehkä pitää tilata lisää talvilukemista ja tutustua siihen Engelandin kirjaan. Meredithin kirja on tullut jo luettua useampaan kertaan läpi.

    VastaaPoista
  6. engelandin kirjan saa tällä hetkellä saksan amazonista alle 15 euron. toinen tärkeä, ja hauskasti mehevää gruusialaisgta naurua pidätellen kirjoitettu, klassikko on chester aaronin "garlic is my life."

    asia on usein niin, että kynsilaukka mukautuu olosuhteisiin ja sen wrappereiden väritys voi muuttua. täällä meikän viljemillä jokaisella kynsilaukalla on taipumus "vetää violetiksi." kyllä siitä vielä tolkku saadaan ja tärkeintähän on että se kasvaa hyvin.

    mistä muuten sait vihiä tuosta tjm:n kirjasta. itse luin sen vasta viimä marras-joulukuussa.

    VastaaPoista

Kaikki kommentit tarkastetaan ennen julkaisua. Pysythän asiassa ja vain asiassa. Henkilöihin käyviä keskusteluja ei hyväksytä! Kommentit tarkastetaan ja hyväksytään viimeistään 8 tunnin viiveellä.